Kesä on lusittu ja on päästy syksyn alkuun – kyllä, olen syksyihminen. Minun kalenterissani ei olisi yhtään heinäkuuta mutta sen sijaan kaksi syyskuuta.

Vaan ke­säl­lä­kin on tar­koi­tuk­sen­sa ja paik­kan­sa, niin kuin kai­kel­la luo­ma­kun­nas­sa. Eräs Suo­mem­me par­haim­pia puo­lia on juu­ri vuo­de­nai­ko­jen sel­keä kier­to, oi­kein kuu­lee, kuin­ka maan ak­se­li jy­ti­see ja uut­ta vuo­de­nai­kaa pu­ka­taan pe­liin.

Kier­to­kul­ku on ai­na ol­lut eräs lem­pi­ai­hei­ta­ni niin poh­din­nois­sa kuin tai­tees­sa­kin, spi­raa­lit, käär­meet ja muut uu­des­ti­syn­ty­män sym­bo­lit tup­paa­vat ai­ka mo­neen te­ok­see­ni. Kier­to­kul­ku on loh­dut­ta­va aja­tus. Ei mi­nun tar­vit­se ol­la maa­il­man pä­te­vin yh­tään mis­sään, ei­kä saa­da ai­kaan mi­tään mul­lis­ta­vaa - mi­nul­la on oma paik­ka­ni isom­mas­sa jär­jes­tel­mäs­sä, pie­ni, ohi­kii­tä­vä het­ki maa­il­man­his­to­ri­as­sa. Vuo­de­na­jat vaih­tu­vat, su­ku­pol­vet vaih­tu­vat. Syn­ty­mä ja kuo­le­ma ovat ali­tui­ses­sa pii­ri­lei­kis­sä, lo­put­to­mas­ti, ja me pyö­rim­me mu­ka­na oman het­kem­me ja pois­tum­me sit­ten jät­tä­en paik­kam­me seu­raa­val­le. Jo­kai­nen ke­vät, jo­kai­nen syn­ty­mä on rie­mu­kas ih­me, jo­kai­nen kesä ja jo­kai­nen elä­mä kiih­keä myl­läk­kä, ja jo­kai­nen syk­sy rau­hoit­tuu hil­jaa ja kau­niis­ti käy­däk­seen kuo­le­man le­poon, jot­ta seu­raa­va elä­mä voi taas tal­ven jäl­keen ot­taa paik­kan­sa ja vuo­ron­sa.

Ulkona, seinien ulottumattomissa, voi sulautua yhdeksi muruseksi luomakuntaa.

Riikka Palonen

Luin täs­sä ys­tä­vä­ni Jim­my Träs­ke­li­nin miet­tei­tä hä­nen Ha­vain­to­vih­ko-al­bu­min­sa si­vuil­ta. Hän kä­sit­te­li asi­aa niin vii­saas­ti, et­tä on pak­ko si­tee­ra­ta: ”Kuo­le­ma on yh­teis­tä kai­kel­le elä­väl­le, mut­ta mil­le­kään muul­le luon­non osal­le se ei ole niin vai­ke­aa kuin meil­le. Jos­sain koh­taa evo­luu­ti­on koh­ta­lok­kaim­man har­ha-as­ke­len tii­mel­lyk­ses­sä koim­me tar­peen ym­mär­tää kuo­le­maa ja jou­duim­me lo­pul­li­ses­ti ek­syk­siin. Sen an­si­os­ta mei­dän maa­il­mas­sam­me su­re­mi­nen ei lak­kaa kos­kaan, vaik­ka muu luon­to kes­kit­tyy elä­män kier­to­ku­lun rie­muun. Se tun­tuu ai­ka ko­val­ta hin­nal­ta maa­il­man her­ruu­des­ta.”

(Täs­sä koh­taa suu­ri fi­lo­sooh­vi­nen poh­dis­ke­lu­ni kes­key­tyi, kos­ka piti kai­vaa hir­vi­kär­pä­nen nis­ka­hiuk­sis­ta­ni. Sii­nä päät­tyi taas yk­si elä­mä. Ryö­kä­le. Pa­lau­tin sen siis kuk­ka­ruuk­kuun osak­si luon­non kier­to­kul­kua.)

Aa­mu­len­kil­lä met­säs­sä, mis­tä tuo nis­ka­ni sa­la­mat­kus­ta­ja­kin tuli kyy­tiin, mie­tis­ke­lin siis kuo­le­maa, joka ta­val­laan on nyt ko­vin po­pu­lää­ri ai­he lu­kui­na: niin ja niin mon­ta ko­ro­nauh­ria siel­lä sun tääl­lä. Eh­kä juu­ri näi­den lu­ku­jen jat­ku­va esil­lä­o­lo on omi­aan pe­lot­ta­maan ih­mi­siä, pi­tä­mään ko­ro­naa poik­keuk­sel­li­sen kaa­me­a­na asi­a­na. Kyl­lä­hän sitä koko ajan kuol­laan joka pai­kas­sa, mut­ta asia on help­po unoh­taa, el­lei sitä lyö­dä naa­mal­le joka uu­tis­lä­he­tyk­ses­sä. Suh­tau­tui­sim­me­ko eri ta­val­la vaik­ka al­ko­ho­liin, tu­pak­kaan tai per­he­vä­ki­val­taan, jos nii­den uh­ri­lu­ku­ja läp­säy­tel­täi­siin tie­toi­suu­teem­me päi­vit­täin sa­mal­la tah­dil­la?

Ennen pimeän ja hiljaisen talven laskeutumista elämä ja valo ovat täyteläisimmillään.

Riikka Palonen

Mo­nen mo­ni­tuis­ta ker­taa olen huo­man­nut, et­tä asi­at pai­su­vat mie­les­sä­ni vai­keik­si ja yli­pää­se­mät­tö­mik­si, jos olen lii­an kau­an si­säl­lä. Sei­nät jo­ten­kin ra­joit­ta­vat mie­len va­paut­ta, ja ah­dis­tus toi­mii kuin kaa­su, täyt­tää kop­pe­ron jo­kai­sen so­pu­kan. Vaan kun vien huo­le­ni met­sään ja ky­syn met­sän hen­gil­tä apu­ja ja neu­vo­ja – ai­na mie­le­ni tyyn­tyy ja löy­dän vas­tauk­sia. Tä­nään mie­tis­ke­lin, et­tä pi­täi­si­kö ol­la tar­jol­la saat­to­hoi­to, jos­sa ih­mi­sen an­net­tai­siin kuol­la ul­ko­na? Minä ai­na­kin ha­lu­ai­sin omal­la koh­dal­la­ni nuk­kua tuu­li kas­voil­la­ni ja pui­den tyy­ni hu­mi­na kor­vis­sa­ni – ul­ko­na aja­tus kuo­le­mas­ta ei tun­nu yh­tään pe­lot­ta­val­ta ei­kä vie­raal­ta, kos­ka ul­ko­na voin ym­mär­tää ja ko­kea niin sel­väs­ti ole­va­ni vain osa tätä eko­sys­tee­miä. Mie­lel­lä­ni jäi­sin myös kuol­tu­a­ni met­sään ket­tu­per­heen ja korp­pi­pa­rin ruu­ak­si, sil­lä luon­nos­sa ai­na ja kaik­ki­al­la yh­den kuo­le­ma on toi­sen elä­mä. Niin et­tä jäl­ki­kas­vul­le tie­dok­si, ei tar­vit­se pys­tyt­tää sit­ten tik­ku­a­kaan mo­nu­men­tik­si. Mut­ta kos­ka tä­nään ei vie­lä ol­lut mi­nun vuo­ro­ni tem­pai­sin it­sek­kääs­ti maas­ta kas­vu­pai­kal­taan kant­ta­rel­lin ja ai­on nyt pais­taa sen – tämä ky­sei­nen iti­öe­mäyk­si­lö lak­kaa elä­mäs­tä, mut­ta mi­nun vat­sa­ni kiit­tää.

Jos ha­lu­at näh­dä ja kuul­la Jim­myn lem­pe­än­kau­niin lau­lun sii­tä, kuin­ka ajat vaih­tu­vat toi­siin ja kuin­ka ai­na jon­kun on luo­vut­ta­va pai­kas­taan, kat­so https://yo­u­tu.be/fQt-Sy­upz­lY Vi­deo on ku­vat­tu tääl­lä Yt­ti­läs­sä, ja it­se­kin vi­lah­dan sii­nä pie­nes­sä roo­lis­sa – hen­ki­lö­nä, jon­ka ai­ka on jo ohit­ta­nut.