Blogi
Riikka
 
Palonen
Olen 56-vuotias ihmettelijä ja kulkija. Yksi oppiarvokin löytyy, taiteen maisteri, mutta tärkein koulutus on vielä kesken – tavoittelen elämän kandin papereita. Opiskeluuni kuuluu paljon kävelemistä. Kuljen polkuja siellä ja täällä ja hämmästelen asioita polkujen varsilla.
30.8.2020 12.15

Käpy kengässä kuiskaili: Seinistä ja kiertokulusta

Elämän hauraus ja hienous, voima ja väliaikaisuus samassa paketissa.

Elämän hauraus ja hienous, voima ja väliaikaisuus samassa paketissa.

Riikka Palonen

Kesä on lusittu ja on päästy syksyn alkuun – kyllä, olen syksyihminen. Minun kalenterissani ei olisi yhtään heinäkuuta mutta sen sijaan kaksi syyskuuta.

Vaan ke­säl­lä­kin on tar­koi­tuk­sen­sa ja paik­kan­sa, niin kuin kai­kel­la luo­ma­kun­nas­sa. Eräs Suo­mem­me par­haim­pia puo­lia on juu­ri vuo­de­nai­ko­jen sel­keä kier­to, oi­kein kuu­lee, kuin­ka maan ak­se­li jy­ti­see ja uut­ta vuo­de­nai­kaa pu­ka­taan pe­liin.

Kier­to­kul­ku on ai­na ol­lut eräs lem­pi­ai­hei­ta­ni niin poh­din­nois­sa kuin tai­tees­sa­kin, spi­raa­lit, käär­meet ja muut uu­des­ti­syn­ty­män sym­bo­lit tup­paa­vat ai­ka mo­neen te­ok­see­ni. Kier­to­kul­ku on loh­dut­ta­va aja­tus. Ei mi­nun tar­vit­se ol­la maa­il­man pä­te­vin yh­tään mis­sään, ei­kä saa­da ai­kaan mi­tään mul­lis­ta­vaa - mi­nul­la on oma paik­ka­ni isom­mas­sa jär­jes­tel­mäs­sä, pie­ni, ohi­kii­tä­vä het­ki maa­il­man­his­to­ri­as­sa. Vuo­de­na­jat vaih­tu­vat, su­ku­pol­vet vaih­tu­vat. Syn­ty­mä ja kuo­le­ma ovat ali­tui­ses­sa pii­ri­lei­kis­sä, lo­put­to­mas­ti, ja me pyö­rim­me mu­ka­na oman het­kem­me ja pois­tum­me sit­ten jät­tä­en paik­kam­me seu­raa­val­le. Jo­kai­nen ke­vät, jo­kai­nen syn­ty­mä on rie­mu­kas ih­me, jo­kai­nen kesä ja jo­kai­nen elä­mä kiih­keä myl­läk­kä, ja jo­kai­nen syk­sy rau­hoit­tuu hil­jaa ja kau­niis­ti käy­däk­seen kuo­le­man le­poon, jot­ta seu­raa­va elä­mä voi taas tal­ven jäl­keen ot­taa paik­kan­sa ja vuo­ron­sa.

Ulkona, seinien ulottumattomissa, voi sulautua yhdeksi muruseksi luomakuntaa.

Ulkona, seinien ulottumattomissa, voi sulautua yhdeksi muruseksi luomakuntaa.

Riikka Palonen

Luin täs­sä ys­tä­vä­ni Jim­my Träs­ke­li­nin miet­tei­tä hä­nen Ha­vain­to­vih­ko-al­bu­min­sa si­vuil­ta. Hän kä­sit­te­li asi­aa niin vii­saas­ti, et­tä on pak­ko si­tee­ra­ta: ”Kuo­le­ma on yh­teis­tä kai­kel­le elä­väl­le, mut­ta mil­le­kään muul­le luon­non osal­le se ei ole niin vai­ke­aa kuin meil­le. Jos­sain koh­taa evo­luu­ti­on koh­ta­lok­kaim­man har­ha-as­ke­len tii­mel­lyk­ses­sä koim­me tar­peen ym­mär­tää kuo­le­maa ja jou­duim­me lo­pul­li­ses­ti ek­syk­siin. Sen an­si­os­ta mei­dän maa­il­mas­sam­me su­re­mi­nen ei lak­kaa kos­kaan, vaik­ka muu luon­to kes­kit­tyy elä­män kier­to­ku­lun rie­muun. Se tun­tuu ai­ka ko­val­ta hin­nal­ta maa­il­man her­ruu­des­ta.”

(Täs­sä koh­taa suu­ri fi­lo­sooh­vi­nen poh­dis­ke­lu­ni kes­key­tyi, kos­ka piti kai­vaa hir­vi­kär­pä­nen nis­ka­hiuk­sis­ta­ni. Sii­nä päät­tyi taas yk­si elä­mä. Ryö­kä­le. Pa­lau­tin sen siis kuk­ka­ruuk­kuun osak­si luon­non kier­to­kul­kua.)

Aa­mu­len­kil­lä met­säs­sä, mis­tä tuo nis­ka­ni sa­la­mat­kus­ta­ja­kin tuli kyy­tiin, mie­tis­ke­lin siis kuo­le­maa, joka ta­val­laan on nyt ko­vin po­pu­lää­ri ai­he lu­kui­na: niin ja niin mon­ta ko­ro­nauh­ria siel­lä sun tääl­lä. Eh­kä juu­ri näi­den lu­ku­jen jat­ku­va esil­lä­o­lo on omi­aan pe­lot­ta­maan ih­mi­siä, pi­tä­mään ko­ro­naa poik­keuk­sel­li­sen kaa­me­a­na asi­a­na. Kyl­lä­hän sitä koko ajan kuol­laan joka pai­kas­sa, mut­ta asia on help­po unoh­taa, el­lei sitä lyö­dä naa­mal­le joka uu­tis­lä­he­tyk­ses­sä. Suh­tau­tui­sim­me­ko eri ta­val­la vaik­ka al­ko­ho­liin, tu­pak­kaan tai per­he­vä­ki­val­taan, jos nii­den uh­ri­lu­ku­ja läp­säy­tel­täi­siin tie­toi­suu­teem­me päi­vit­täin sa­mal­la tah­dil­la?

Ennen pimeän ja hiljaisen talven laskeutumista elämä ja valo ovat täyteläisimmillään.

Ennen pimeän ja hiljaisen talven laskeutumista elämä ja valo ovat täyteläisimmillään.

Riikka Palonen

Mo­nen mo­ni­tuis­ta ker­taa olen huo­man­nut, et­tä asi­at pai­su­vat mie­les­sä­ni vai­keik­si ja yli­pää­se­mät­tö­mik­si, jos olen lii­an kau­an si­säl­lä. Sei­nät jo­ten­kin ra­joit­ta­vat mie­len va­paut­ta, ja ah­dis­tus toi­mii kuin kaa­su, täyt­tää kop­pe­ron jo­kai­sen so­pu­kan. Vaan kun vien huo­le­ni met­sään ja ky­syn met­sän hen­gil­tä apu­ja ja neu­vo­ja – ai­na mie­le­ni tyyn­tyy ja löy­dän vas­tauk­sia. Tä­nään mie­tis­ke­lin, et­tä pi­täi­si­kö ol­la tar­jol­la saat­to­hoi­to, jos­sa ih­mi­sen an­net­tai­siin kuol­la ul­ko­na? Minä ai­na­kin ha­lu­ai­sin omal­la koh­dal­la­ni nuk­kua tuu­li kas­voil­la­ni ja pui­den tyy­ni hu­mi­na kor­vis­sa­ni – ul­ko­na aja­tus kuo­le­mas­ta ei tun­nu yh­tään pe­lot­ta­val­ta ei­kä vie­raal­ta, kos­ka ul­ko­na voin ym­mär­tää ja ko­kea niin sel­väs­ti ole­va­ni vain osa tätä eko­sys­tee­miä. Mie­lel­lä­ni jäi­sin myös kuol­tu­a­ni met­sään ket­tu­per­heen ja korp­pi­pa­rin ruu­ak­si, sil­lä luon­nos­sa ai­na ja kaik­ki­al­la yh­den kuo­le­ma on toi­sen elä­mä. Niin et­tä jäl­ki­kas­vul­le tie­dok­si, ei tar­vit­se pys­tyt­tää sit­ten tik­ku­a­kaan mo­nu­men­tik­si. Mut­ta kos­ka tä­nään ei vie­lä ol­lut mi­nun vuo­ro­ni tem­pai­sin it­sek­kääs­ti maas­ta kas­vu­pai­kal­taan kant­ta­rel­lin ja ai­on nyt pais­taa sen – tämä ky­sei­nen iti­öe­mäyk­si­lö lak­kaa elä­mäs­tä, mut­ta mi­nun vat­sa­ni kiit­tää.

Jos ha­lu­at näh­dä ja kuul­la Jim­myn lem­pe­än­kau­niin lau­lun sii­tä, kuin­ka ajat vaih­tu­vat toi­siin ja kuin­ka ai­na jon­kun on luo­vut­ta­va pai­kas­taan, kat­so https://yo­u­tu.be/fQt-Sy­upz­lY Vi­deo on ku­vat­tu tääl­lä Yt­ti­läs­sä, ja it­se­kin vi­lah­dan sii­nä pie­nes­sä roo­lis­sa – hen­ki­lö­nä, jon­ka ai­ka on jo ohit­ta­nut.

Ota kantaa

Näköislehti

Instagram

Instagram