Eräs opet­ta­ja sa­noi mi­nul­le taan­noin, et­tä vie­lä on lii­an ai­kais­ta miet­tiä yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sia – ai­kaa on vie­lä run­saas­ti. Tar­kem­min muis­tel­tu­na il­mai­sul­la “taan­noin” tar­koi­tan il­mei­ses­ti yk­kös­vuo­den ke­vät­tä, jos­ta on kuin var­kain vie­räh­tä­nyt hyvä tovi, sil­lä nyt lu­ki­o­tai­pa­lee­ni jo lä­he­nee lop­pu­aan. Kir­joi­tin en­sim­mäi­set yli­op­pi­la­sai­neet vii­me syk­sy­nä, ja ke­vään fi­naa­li­ot­te­luun on enää puo­li­tois­ta kuu­kaut­ta. Mi­ten tämä on­kin men­nyt näin... no­pe­as­ti?

Olen tot­tu­nut sii­hen, et­tä mi­nul­le sa­no­taan ai­kaa ole­van riit­tä­väs­ti, ja kyl­lä sitä usein on­kin. Sil­ti tun­tuu hur­jal­ta, mi­ten nuo­re­na mei­tä ke­ho­te­taan et­si­mään suun­taa lop­pu­e­lä­mäl­lem­me, vaik­ka pi­tää­hän jo­kai­sen jos­kus ai­kuis­tua. On­nek­si va­lin­to­ja ei kui­ten­kaan tar­vit­se teh­dä yk­sin.

Ylä­kou­lui­käi­se­nä olin har­ras­ta­nut rat­sas­tus­ta pari vuot­ta. Lo­pe­tin sen ysi­luok­kaan men­nes­sä, mut­ta olin sil­ti usein te­ke­mi­sis­sä he­vos­ten kans­sa. Haa­vei­lin me­ne­vä­ni Ypä­jän he­vo­so­pis­toon ken­git­tä­jä­nop­piin, sil­lä aja­tus lu­ki­on aloit­ta­mi­ses­ta ja pänt­tää­mi­ses­tä kyl­läs­tyt­ti.

Jäl­keen­päin en ole yh­tään kat­ke­ra van­hem­mil­le­ni, jot­ka ve­ti­vät oh­jak­sia hie­man taak­se­päin, kui­ten­kin sa­mal­la tu­kien ja tie­toa opis­tos­ta et­sien. So­vit­tiin sit­ten, et­tä me­ni­sin en­sin lu­ki­oon, jon­ka jäl­keen sai­sin teh­dä mitä ha­lu­an. No, kyl­lä­hän minä lu­ki­oon mie­lel­lä­ni hain, ja tai­si tuo ken­git­tä­jän unel­ma­kin hii­pua jo en­nen kuin yh­teis­haun tu­lok­set tu­li­vat. Mie­li, ai­na­kin oma­ni, on ai­lah­te­le­vai­nen, ja täs­tä tie­toi­se­na odo­tan kau­hul­la, mi­hin opi­nah­joon se yrit­tää mi­nut seu­raa­vak­si pus­kea.

Ilol­la voin sa­noa löy­tä­nee­ni paik­ka­ni lu­ki­os­ta. Toi­saal­ta va­leh­te­li­sin jos väit­täi­sin, et­tei lu­kio ole ol­lut pänt­tää­mis­tä kyl­läs­ty­mi­seen as­ti, mut­ta se on myös pal­jon, pal­jon muu­ta. Ko­ke­mus­ta mi­nul­la on tie­ten­kin vain ko­ti­kun­nan lu­ki­os­ta, mut­ta mi­käs sii­tä ker­to­maan. Eu­ran lu­ki­ol­le lei­mal­lis­ta on niin opis­ke­li­joi­den-, opet­ta­jien- kuin mo­lem­pain­vä­li­nen yh­teis­hen­ki ja sitä nos­tat­ta­vat pe­rin­teet, ku­ten köy­den­ve­to­ki­sa ke­vääl­lä ja hal­lo­wee­nin viet­to syk­syl­lä – ja on­pa au­las­sa sil­loin täl­löin lau­let­tu ka­ra­o­ke­a­kin. It­se asi­as­sa juu­ri tä­män ko­lum­nin jul­kai­su­päi­vä­nä on opet­ta­jien ja op­pi­lai­den yh­tei­nen abi-il­lal­li­nen.

Olen etuo­i­keu­tet­tu, kun sain käy­dä lu­ki­on omal­la paik­ka­kun­nal­la, ko­toa kä­sin, tut­tu­jen ih­mis­ten ym­pä­röi­mä­nä. Niin ei ole suin­kaan kaik­ki­al­la. Kou­lu- ja lu­ki­o­verk­ko he­rät­tää nyt ja tu­le­vai­suu­des­sa kes­kus­te­lua myös täl­lä seu­dul­la. Kah­den lu­ki­on konf­lik­ti­ti­lan­tees­sa aset­tui­sin tie­ten­kin ko­ti­lu­ki­o­ni puo­lel­le, mut­ta toi­von myös naa­pu­ri­kun­tien lu­ki­oi­den py­sy­vän niil­lä si­joil­laan niin kau­an kuin mah­dol­lis­ta, sil­lä ar­ve­len sa­man­lai­sen kun­tai­den­ti­tee­tin val­lit­se­van myös mo­nien mui­den nuor­ten sy­dä­mis­sä.