Ihmisillä ja yhteis­kun­nal­lamme on voimakas taipumus sulkea elämään kuuluvia asioita sen ulkopuolelle. Niitä ovat esimerkiksi sairaudet ja suru, jotka usein kulkevat käsi kädessä. Kukaan niitä ei toivokaan kutsuvieraakseen, mutta kutsumatta ne jossain vaiheessa useimman elämään silti hiipivät tai yllättävät marssien suoraan sisään ilman pienintäkään ilmoitusta.

Mo­nen po­lul­le osuu ti­lan­ne, jos­sa lä­hei­nen sai­ras­tuu. Omais­hoi­ta­juus on suur­ta jouk­koa kos­ke­va asia, mut­ta sai­ras­tu­nei­den ja heis­tä huol­ta pi­tä­vien ää­ni jää usein kuu­lu­mat­to­miin. Omais­hoi­ta­jien voi­mat me­ne­vät jo sii­hen, et­tä he ovat omais­hoi­ta­jia. Sai­ras­tu­mi­nen eri­ar­vois­taa ih­mi­set. Elä­mä kuor­mit­tuu, elä­män­pii­ri ka­pe­nee, per­heen si­säi­nen dy­na­miik­ka muut­tuu, per­heen­jä­se­nil­le ai­em­min ole­mas­sa ol­lut tur­va­verk­ko ka­to­aa.

Ko­ro­na on kuor­mit­ta­nut omais­hoi­don ti­lan­net­ta vie­lä mer­kit­tä­väs­ti. Mo­net ovat jou­tu­neet jää­mään nel­jän sei­nän si­sään. Vä­häi­siä lo­ma­päi­viä, joi­ta hoi­ta­ja tar­vit­see pa­lau­tu­ak­seen edes hie­man, on jou­dut­tu pe­ru­maan. Hoi­det­ta­van kun­to huo­no­nee kun­tout­ta­van toi­min­nan es­ty­es­sä. Päät­tä­jil­le, jot­ka täs­sä ti­lan­tees­sa keh­taa­vat hei­ken­tää vai­ke­as­sa ase­mas­sa ole­vien omais­hoi­ta­jien tu­kea: hä­vet­kää.

Kor­vaus kor­vaa­mat­to­mas­ta työs­tä on kun­nal­ta pie­ni. Suu­rem­pi kor­vaus hoi­ta­jal­le on se, mikä mer­ki­tys ja tär­keys hoi­det­ta­val­le on sii­nä, et­tä hän saa ol­la ko­dis­saan. Omais­hoi­ta­jan mo­ni­nai­ses­ta 24/7-työn­ku­vas­ta ker­to­mi­seen pals­tan merk­ki­mää­rä ei rii­tä. Vie­rel­lä kul­kee myös suru. It­sel­leen ra­kas­ta ih­mis­tä ha­lu­aa tu­kea ja aut­taa. Oman jak­sa­mi­sen­sa ja ter­vey­ten­sä kus­tan­nuk­sel­la omais­hoi­ta­ja ve­nyy ää­ri­ra­joil­leen. Jo lu­kui­sat yö­he­rä­tyk­set vä­syt­tä­vät ke­net ta­han­sa.

Kuka pi­tää omais­hoi­ta­jan puo­lia? Ketä kiin­nos­taa? Tä­hän­kö myös päät­tä­jät luot­ta­vat? Voi­mat ja ai­ka ei­vät hoi­to­työn li­säk­si rii­tä oi­keuk­sis­taan tais­te­le­mi­seen. En­tä kun voi­mat lop­pu­vat? Hoi­det­ta­via on­kin kak­si. Omais­hoi­don tu­ke­mi­nen on myös kun­nan edun mu­kais­ta, lai­tos­paik­ko­jen ol­les­sa vä­his­sä ja kal­liim­pia.

Mikä on ih­mi­sen mit­ta? Mi­ten elä­mäm­me mer­ki­tys mää­ri­tel­lään? Riip­pu­mat­ta sii­tä mitä us­kon­toa tun­nus­taa vai tun­nus­taa­ko, ”ra­kas­ta lä­him­mäis­tä­si niin kuin it­se­ä­si” on mo­nes­ti hyvä oh­je elä­män mat­kal­le. Pi­de­tään huol­ta lä­him­mäi­sis­täm­me. Niil­le, jot­ka ovat on­nis­tu­neet säi­lyt­tä­mään sy­dän­tään maa­il­man mels­kees­sä tämä lie­nee as­tet­ta hel­pom­pi teh­tä­vä. Muil­le muis­tu­tuk­sek­si, jo­nain päi­vä­nä se voi ol­la si­nun lä­hei­se­si tai sinä it­se. Kuka vie­ree­si sil­loin jää?