Valtakuntamme media on taas viime päivinä kohissut meitä jokaista, eikä vähiten itseäni, koskettavasta aiheesta. Olen usein kuvaillut itseäni ihmiseksi, joka nauttii kulttuurimme monenlaisista tuotoksista, kuten musiikista, kuvataiteesta ja kirjallisuudesta. Viimeksi mainittu toki pitää paikkansa, mutta viime aikoina vähenevissä määrin, ja viimein sen olen myöntänyt jopa itselleni.

Olen lu­ke­nut ja mi­nul­le on lu­et­tu pal­jon eri­lai­sia kir­jo­ja lap­ses­ta as­ti, ja äi­ti­ni las­ten­tar­ha­no­pet­ta­ja­na jak­saa ai­na muis­tut­taa lu­ke­mi­sen tär­key­des­tä. Pie­ne­nä tu­tuk­si tu­li­vat Ast­rid Lindg­re­nin ja An­ni Pol­van ker­to­muk­set, nuo­re­na sy­dä­me­ni vei Pie­ni ru­no­tyt­tö ja vii­mei­sim­pä­nä John Ir­ving on joh­dat­ta­nut mi­nut Gar­pin maa­il­maan. Lu­ke­mi­sen on to­det­tu muun mu­as­sa ke­hit­tä­vän so­si­aa­li­sia tai­to­ja, pit­kä­jän­tei­syyt­tä, em­pa­ti­a­ky­kyä ja ky­kyä omak­sua, tul­ki­ta ja ana­ly­soi­da tie­toa.

Tal­vel­la Itä­val­taan nel­jän kuu­kau­den vaih­toon läh­ties­sä­ni sul­loin pul­lot­ta­viin mat­ka­lauk­kui­hi­ni mu­kaan kak­si ro­maa­nia, ja ajat­te­lin lu­ke­mi­sen lop­pu­van kes­ken. Ku­ten voi jo ar­va­ta, vää­räs­sä olin. Vii­me ai­koi­na olen­kin pää­ty­nyt har­ras­ta­maan päät­tö­mäs­ti it­se­tut­kis­ke­lua sel­vit­tääk­se­ni, mi­hin ai­ka­ni to­si­aan käy­tän.

Lu­kui­sien tut­ki­mus­ten mu­kaan suo­ma­lais­ten ai­kuis­ten ja las­ten ai­ka ku­luu en­tis­tä enem­män äly­lait­tei­den ää­res­sä. Kes­kit­ty­mis­ky­kym­me on huo­non­tu­nut, ja mei­dän on en­tis­tä han­ka­lam­pi omak­sua pit­kiä teks­te­jä. Las­ten sa­na­va­ras­to on pie­nen­ty­nyt. Me suo­ma­lai­set em­me enää lue kir­jo­ja ku­ten en­nen. Äly­lait­tei­ta tus­kin yk­sin voi syyt­tää ta­pah­tu­nees­ta muu­tok­ses­ta, mut­ta it­se­ni koh­dal­la nii­den mer­ki­tys on kiis­ta­ton. Il­lal­la sän­kyyn köm­pies­sä kä­teen ha­keu­tuu use­am­min pu­he­lin kuin kes­ken jää­nyt kir­ja.

Jo­tain ny­ky­kult­tuu­ris­tam­me ker­too se, et­tä ti­la­sin vii­mek­si tal­vel­la net­ti­huu­to­kau­pas­ta ka­san ko­va­kan­ti­sia kir­jo­ja pa­rin eu­ron kap­pa­le­hin­taan. Näi­tä­kään kir­jo­ja tus­kin oli avat­tu, ja muis­tan pa­hek­su­nee­ni asi­aa mie­les­sä­ni. Jo­tain ker­too myös se, et­tä mi­nä­kään tus­kin olen vie­lä avan­nut useim­pia näis­tä kir­jois­ta.

Mik­si ih­mi­set ha­lu­a­vat eroon kir­jois­taan? Lu­kuin­non vä­hen­ty­mi­sen rin­nal­la val­lal­la on tren­di, jos­sa mi­ni­ma­lis­min hen­ges­sä hank­kiu­du­taan eroon yli­mää­räi­ses­tä ta­va­ras­ta. En tie­dä kau­niim­paa ja mie­len­kiin­toi­sem­paa si­sus­tu­se­le­ment­tiä kuin täy­si kir­ja­hyl­ly.

Tal­vel­la kan­di­daa­tin­tut­kiel­maa kir­joit­ta­es­sa­ni jä­tin pu­he­li­me­ni tun­nol­li­ses­ti ko­tiin odot­ta­maan, kun vie­tin päi­vä­ni kir­jas­tos­sa. Yh­täk­kiä läs­nä olim­me vain minä, kir­jat ja pik­ku hil­jaa täyt­ty­vät si­vut il­man yh­tä­kään il­moi­tus­ta tai What­sapp-vies­tiä. Mik­si en to­teut­tai­si tätä sa­maa joka il­ta ma­kuu­huo­nee­seen hii­pies­sä­ni?