Mietin usein kykenisikö nykyihminen erakoitumaan sivistyksen parista täysin yhteiskunnan ulkopuolelle. Ehkei, mutta jonkin sorttinen irtiotto on kyllä täysin mahdollista.

Omia nä­ke­myk­si­ään on ai­na syy­tä pe­rus­tel­la, ja sik­si pie­ni­muo­toi­nen alus­tus tu­le­val­le ei ole ol­len­kaan pa­hit­teek­si.

En­sin täy­tyy pa­la­ta ajas­sa hie­man taak­se­päin. Ai­kaan, jol­loin kä­si­tet­tä ”suo­ma­lai­nen” ei vie­lä vält­tä­mät­tä tun­net­tu. Mei­dän juu­rem­me ovat sy­väl­lä iki­ai­kai­ses­sa kal­li­o­pe­räs­säm­me, rou­ta jyl­lää suo­nis­sam­me, suum­me ovat tuo­hen­kui­vat, ja ne­nis­säm­me lei­juu kas­ki­sa­vun kat­ku. Us­kon näi­den asi­oi­den kul­ke­van meil­lä pe­ri­mäs­sä.

Kai­puu ta­kai­sin luon­toon ei kui­ten­kaan ole mo­der­nil­le ja ur­baa­nil­le ih­mi­sel­le kuin hau­ras muis­to kau­kai­sis­ta ajois­ta; jos enää si­tä­kään. Us­kal­lan sil­ti väit­tää, et­tä jo­kai­ses­sa meis­sä on pala men­nei­syyt­tä. Jos olet kos­kaan jää­nyt ihai­le­maan esi­mer­kik­si ke­säy­ön kan­sal­lis­ro­mant­tis­ta jär­vi­mai­se­maa, niin si­nus­sa­kin pii­lee yhä rip­pei­tä esi-isiem­me muis­tos­ta.

Muu­tet­tu­a­ni ase­pal­ve­luk­sen jäl­keen omil­le­ni Ro­va­nie­mel­le muut­tui elä­mäs­sä­ni moni asia. Yk­sin kes­kus­tas­sa asu­es­sa­ni huo­ma­sin yh­täk­kiä, mi­ten kau­pun­ki­lais­tu­nut olin ja kuin­ka pie­nek­si luon­to­äi­din roo­li oli­kaan ku­tis­tu­nut. Pois­tuin har­voin ker­ros­ta­lo­jen se­as­ta, har­voin­pa edes ajat­te­lin muu­ta luo­ma­kun­taa.

Su­den­pen­nun han­kit­tu­a­ni kään­tyi­vät asi­at kui­ten­kin jäl­leen pää­la­el­leen: huo­ma­sin tark­kai­le­va­ni maas­toa taas valp­paam­min ja nyh­tä­vä­ni ros­kia maas­ta vält­tääk­se­ni nii­den jou­tu­mi­sen osak­si pis­kin ruo­ka­va­li­o­ta. Luon­to al­koi jäl­leen ve­tää puo­leen­sa.

Ke­vät tuli ko­his­ten ja lu­met su­li­vat tou­ko­kui­sik­si tul­vik­si. Is­tuin il­ta­sel­la Ou­nas­jo­en ää­rel­lä ja koi­ra­ni nuus­ki lä­hi­maas­toa. Tu­lin­pa sii­nä sit­ten aja­tel­leek­si, mi­ten pal­jon olen­kin yh­täk­kiä eris­täy­ty­nyt maa­il­man me­nos­ta. Jo­tain kui­ten­kin yhä puut­tui, ni­mit­täin suo­ma­lai­sen kä­si­var­ren­jat­ke, kir­ves.

Pi­ka­ke­la­taan tou­ko­kuun lop­puun, jol­loin va­el­te­lin koi­ran kans­sa Ko­rou­o­man rot­ko­laak­sos­sa. Olim­me lei­riy­ty­neet jyr­kän­teen jyl­häl­le reu­nal­le, ja seu­raa­vak­si aja­tuk­se­na oli nuo­ti­on ra­ken­ta­mi­nen. En­sim­mäi­set is­kut uu­del­la kir­veel­lä tuu­len nu­jer­ta­maan ke­lo­hon­gan pin­taan tun­tui­vat vä­hin­tään­kin miel­lyt­tä­vil­tä; oman lei­ri­tu­len sy­tyt­tä­mi­ses­tä pu­hu­mat­ta­kaan.

Ei­hän va­el­ta­mi­nen tänä päi­vä­nä toki ole enää ver­rat­ta­vis­sa en­ti­seen. Mie­les­tä­ni sil­ti pie­ni ve­täy­ty­mi­nen ajat­to­man ym­pä­ris­tön ar­moil­le ai­na sil­loin täl­löin on hyvä muis­tu­tus al­ku­läh­teis­täm­me. Luon­to lu­mo­aa luok­seen. Vas­taat­ko sinä sen kut­suun?