On jou­lu­kui­nen aa­mu­yö. Is­tun ma­kuu­huo­neen kei­nu­tuo­lis­sa pien­tä vau­vaa­ni imet­tä­en ja kat­se­len ik­ku­nas­ta ulos. Huo­net­ta va­lai­see ik­ku­naan teip­paa­ma­ni jou­lu­va­lo­ket­ju. Tun­nel­ma on peh­meä ja iha­nan py­säh­ty­nyt. Olin ras­kau­sai­ka­na kuul­lut osa­not­to­ja ti­lan­tees­ta­ni, mut­ta juu­ri nyt koin ole­va­ni maa­il­man on­nel­li­sin ih­mi­nen. 19-vuo­ti­as yk­sin­huol­ta­ja, mut­ta on­nel­li­sin iki­nä.

Esi­koi­se­ni en­sim­mäis­ten kuu­kau­sien ai­ka­na vie­tim­me pal­jon ai­kaa pik­ku­serk­ku­ni luo­na. Sain ää­rim­mäi­sen tär­ke­ää ver­tais­seu­raa nuo­res­ta su­ku­lai­säi­dis­tä. Il­tai­sin nu­ku­tin vau­va­ni rin­nal­le­ni, pak­ka­sin hä­net top­pa­ver­mei­siin ja työn­sin vau­nuis­sa ko­tiim­me. Ki­pi­tin kää­rö kai­na­los­sa­ni ylim­män ker­rok­sen asun­toom­me, jos­sa rii­suin vau­van pin­na­sän­kyyn­sä jat­ka­maan yö­u­ni­aan. Kel­lo yh­den ime­tyk­sen jäl­keen kä­vin it­se­kin yö­puul­le.

Puita ja paheita. Au-kirjainparin merkitys on muuttunut, ja Z-sukupolvi tuntee sen onneksi enää vain osana alkuaineiden jaksollista järjestelmää.

Sanna Nylanderin kotialbumi

Il­mei­ses­ti joi­tain ky­lä­läi­siä oli al­ka­nut pis­tä­mään sil­mään, kun työn­te­lin vau­nu­ja niin myö­hään ul­ko­na. Jo­tain ”ke­vyt­ken­käis­tä” sem­moi­ses­sa tou­hus­sa täy­tyi ol­la. Ko­kei­lin kyl­lä seu­ra­kun­nan ver­tais­ker­hoa, mut­ta se jär­jes­tet­tiin ku­kon­lau­lun ai­kaan. Il­mas­sa oli merk­ke­jä, et­tä vie­lä tur­me­li­sin lap­se­ni yh­teis­kun­ta­kel­vot­to­mal­la, il­ta­pai­not­tei­sel­la vuo­ro­kau­si­ryt­mil­lä­ni.

Esikoisen kanssa hitaalla aamupalalla 1998. Söimme vasta aamiaista, kun muut äidit lykkivät jo vaunujaan kerhosta koteihin päin.

Sanna Nylanderin kotialbumi

Mi­nua häm­men­si joi­den­kin äi­tien, eh­kä hy­vää tar­koit­ta­vik­si aja­tel­lut neu­vot, ku­ten "älä re­a­goi it­kuun heti tai lap­ses­ta tu­lee vaa­ti­va" ja "ei se ole näl­kää, se pi­tää sua vaan tut­ti­na". Kas­va­tus- ja hoi­to-oh­jeis­sa kai­kui­vat ikä­pol­vie­rot ris­ti­rii­tai­si­na. Us­ko­mus lap­sen pe­rus­tar­pei­siin vas­taa­mal­la pi­la­tuis­ta "ipa­nois­ta" is­tui lu­jas­sa. Kaut­ta ai­kain ko­ke­muk­set oli­vat opet­ta­neet nai­sil­le, et­tei lii­kaa kan­na­ta kiin­tyä, jos tah­too jär­ken­sä säi­lyt­tää.

Ta­pa­sin ny­kyi­sen puo­li­so­ni, kun esi­koi­se­ni oli vuo­si­kas. Olim­me lap­se­ni kans­sa "val­mis pa­ket­ti", niin kuin meil­lä päin on ker­ran tai kak­si joka pol­ves­sa ta­vat­tu ol­la. En ol­lut vä­ke­ni en­sim­mäi­nen au-äi­ti. Tun­sin taus­ta­ni, sta­tuk­se­ni ja ikä­ni vuok­si äi­tiy­te­ni pai­neis­te­tuk­si. Alet­tu­am­me yh­des­sä odot­ta­maan vau­vaa sa­noi neu­vo­lan­tä­ti, et­tä isän pi­tää muut­taa heti kir­jan­sa mi­nun ja lap­se­ni luo. Em­me oli­si sit­ten mi­kään su­si­pa­ri.

Uuden alku. Maaliskuussa 1999 kahden hengen perheemme täydentyi "iskällä". Vuoden kuluttua olimme viisihenkinen perhe.

Sanna Nylanderin kotialbumi

Kun ult­ras­sa nä­kyi kak­so­set, läh­din soit­te­le­maan su­ku­lai­sil­le­ni uu­tis­ta per­heen­li­säyk­ses­tä. Yh­del­tä sain moit­tei­ta ajat­te­le­mat­to­muu­des­ta­ni, kun hank­kiu­duin ras­kaak­si en­nen am­ma­tin hank­ki­mis­ta. Toi­sel­ta sain eh­do­tuk­sen luo­vut­taa esi­koi­se­ni huol­ta­juus hä­nel­le – ihan var­muu­dek­si, et­tei tä­män­kin nuo­ren äi­din lap­sia tule sos­sut ha­ke­maan huos­taan. Var­mas­ti ih­mi­set oli­vat huo­lis­saan kun­ni­al­li­suu­des­tam­me, toi­meen­tu­los­tam­me tai jak­sa­mi­ses­tam­me, mut­ta mi­nul­le oli­si riit­tä­nyt pelk­kä ”Pal­jon on­nea!”.

On jäl­leen jou­lu­kui­nen yö, kun is­tun kei­nu­tuo­lis­sa miet­tien, et­tä kyl­lä­pä maa­il­ma on­kin 26 vuo­des­sa muut­tu­nut! On lap­sen­tah­tis­ta ime­tys­tä ja mitä mo­ni­muo­toi­sem­pia per­hei­tä, tyh­jät ni­met­tö­mät­kin on tosi oo­koo. Mut­ta en­tä jos maa­il­maa enem­män olen­kin muut­tu­nut minä it­se, kun puo­li­so­ni on hy­väk­syn­näl­lään ra­kas­ta­nut mi­nut vah­vak­si ja var­mak­si. Toi­vot­ta­vas­ti lap­si­am­me suo­je­li­si­vat kat­ke­ruu­del­ta nämä mei­dän to­del­li­suu­tem­me por­tin­var­ti­jat: it­se­tun­te­mus, ym­mär­rys, em­pa­tia ja luot­ta­mus.

Hyvä vai paha kakku? Häpeäkäsitysten maaperä syntyy katkeruudesta. Katkeruus on ulkopuolelta määritellyksi ja tuomituksi tulemisen puhdistamattomia haavoja.

Sanna Nylanderin kotialbumi