Kukkien ja puutarhan hoito on yksi mukavimmista asioista, minkä tiedän. Kukat ovat tuottaneet ihmisille iloa kautta aikain, vaikeinakin hetkinä, ja puutarhassa häärääminen paitsi mielenrauhaa myös syötävää pöytään.

Minä muis­te­len usein kuk­kia hoi­ta­es­sa­ni ih­mi­siä, joil­ta olen saa­nut nii­den tai­mia. Tun­tuu, et­tä yh­teys jo pois nuk­ku­nei­siin­kin säi­lyy kas­vien kaut­ta jat­ku­mo­na ke­säs­tä toi­seen. Ku­kil­la ja muil­la­kin kas­veil­la on omat ta­ri­nan­sa, ja pelk­kä pi­ha­maal­la kä­ve­ly tuo rak­kai­ta muis­to­ja mie­leen.

Ku­kis­ta ar­vok­kaim­pi­na vaa­lin äi­dil­tä saa­mi­a­ni lei­mu­kuk­kia, joi­ta hä­nel­lä ai­na­kaan kas­voi koko Kirk­ko­vai­ni­on ko­mein penk­ki. Sii­tä riit­ti tai­mia ja­et­ta­vak­si mo­nen naa­pu­rin rou­van­kin pi­haan.

Äs­ket­täin vein pe­rä­kär­ryl­li­sen pe­ren­no­ja Klauk­ka­laan tyt­tä­re­ni pi­hal­le, kuk­kia hä­nen Rau­man fam­mu­las­taan, si­sa­re­ni ai­van iha­nas­ta pi­has­ta Köy­li­ös­tä ja omis­ta Kiis­kin­mä­en kuk­ka­pen­keis­tä­ni. Tun­tui hy­väl­tä is­tut­taa ma­ho­ni­at, lei­mu­ku­kat, val­tik­ka­nau­huk­set, jät­ti­kuun­lil­jat ja muut ku­kat yh­des­sä hä­nen kans­saan uu­teen pi­haan. Sii­nä siir­ret­tiin pait­si vah­vo­ja ku­kan tai­mia myös tu­le­via muis­to­ja.

Kuk­ka­pe­rin­teen li­säk­si huo­maan siir­tä­nee­ni lap­sil­le­ni haus­kaa sa­na­pe­rin­net­tä lap­suu­den­ko­dis­ta­ni. Kun poi­ka­ni erää­nä päi­vä­nä se­lit­ti näh­neen­sä ta­lo­rö­tis­kän, joka oli oi­kea ”ry­tö­kär­pän­pe­sä”, äi­ti­ni ta­kuul­la hy­myi­li pil­ven reu­nal­la.

Meil­lä ko­to­na vä­sy­neet lap­set me­ni­vät il­lal­la ”aa­pu­li­vei” ja hei­dät pei­tel­tiin ”hup­pu­luu­ruun” et­tei tul­lut ”vi­lu­vei”. Sa­mo­ja syn­nyin­ko­ti­ni sa­na­has­suuk­sia kuu­len käy­tet­tä­vän omien las­te­ni ko­deis­sa, ja ai­na sil­loin si­sim­mäs­sä hy­räh­tää. Tun­tuu, et­tä sai­si vie­lä het­kek­si omat van­hem­pan­sa ta­kai­sin, ja on ai­na­kin pys­ty­nyt siir­tä­mään pe­rin­töä, jo­hon ei ve­rot­ta­ja­kaan voi ka­jo­ta.

Isä-Ei­kal­la oli ta­pa­na sa­noa, et­tei kan­na­ta polt­taa ben­saa pai­kal­laan, kun ajoin hä­nen mie­les­tään au­tol­la lii­an hil­jaa, ja kun hä­nen trak­to­rin­sa oh­jaus­ni­ve­lis­sä oli väl­jyyt­tä, isä tuu­mi vä­vy­po­jil­leen, et­tä ”Foor­til­la on vi­lu­tau­ti”.

Ny­ky­a­jan kuul­lun opit­tua oli se­kin, kun 4-vuo­ti­as tyt­tä­ren­tyt­tä­re­ni ko­men­si to­pa­kas­ti pik­ku­sis­ko­aan: Sii­ri tän­ne niin­ko olis jo! Mis­tä lie op­pi­nut?