Toimittajalta
Liisa
 
Nykänen
liisa.nykanen@alasatakunta.fi
10.6.2021 6.00

Viimeistä viedään

Kirjoitan tätä melkoisen tunne­myl­ler­ryksen vallassa. Tämä torstai on viimeinen työpäiväni Alasatakunnassa yli 42 vuoden jälkeen. Ensin lompsin lomille ja elokuun alussa eläkkeelle. Edessä on sinivalaan kokoinen elämänmuutos.

Olen­kin päät­tä­nyt teh­dä ai­hees­ta ih­mis­ko­keen ja va­lit­sin it­se­ni sen ko­e­hen­ki­lök­si. Tut­kin sitä, mi­ten kau­an ko­e­hen­ki­löl­lä kes­tää ir­tau­tua töis­tä. Mi­ten kau­an hän mei­naa läh­teä aa­mu­yh­dek­säl­tä kynä ja leh­tiö kä­des­sä toi­mi­tus­pa­la­ve­riin? Mi­ten kau­an hän pa­lo­pil­lin kuul­les­saan ryn­tää kat­so­maan Ti­lan­ne­huo­nees­ta, pa­laa­ko le­vik­ki­a­lu­eel­la? Mi­ten kau­an ih­mi­set py­säyt­te­le­vät hän­tä kau­pas­sa ja ker­to­vat jut­tu­vink­ke­jä? Mi­ten kau­an hän leh­den te­ki­jäs­tä sen lu­ki­jak­si muu­tut­tu­aan miet­tii, et­tä ne te­ki­vät tuon ju­tun noin ja ju­tut­ti­vat noi­ta hen­ki­löi­tä. Mi­ten­kö­hän oli­sin sen it­se teh­nyt?

Kun on ol­lut vuo­si­kym­me­net koko sy­dä­mes­tään pai­kal­lis­leh­den toi­mit­ta­ja ja elä­nyt seu­dun ta­pah­tu­mien ja uu­tis­ten kes­ki­ös­sä, hyp­py leh­den lu­ki­jak­si on iso.

Se tun­tuu ää­ret­tö­män hai­ke­al­ta, mut­ta on­nek­si sen voi teh­dä rau­hal­li­sin mie­lin. Leh­teä jää te­ke­mään työ­hön­sä si­tou­tu­nut ja am­mat­ti­tai­toi­nen jouk­ko. Mi­nun vaan tu­lee hei­tä kova ikä­vä, sil­lä vuo­sien saa­tos­sa työ­ka­ve­reis­ta on tul­lut ys­tä­viä.

Si­nu­a­kin, hyvä lu­ki­ja­ni mi­nun tu­lee ikä­vä, sil­lä olet mah­dol­lis­ta­nut mi­nul­le ra­kas­ta­ma­ni työn. Ih­mi­set ja kir­joit­ta­mi­nen ovat pa­ras­ta toi­mit­ta­jan työs­sä, nu­me­rois­ta en ole kos­kaan niin vä­lit­tä­nyt.

Koh­ta on mei­kä­läi­sel­le uu­den nor­maa­lin ai­ka. Toi­mit­ta­jan kii­reet saa­vat jää­dä, ja on ker­ran­kin ai­kaa per­heel­le, las­ten­lap­sil­le ja ys­tä­vil­le – niin ja ihan mi­nul­le it­sel­le­ni­kin.

Mah­dol­li­sen eläk­keel­le­läh­tö­ah­dis­tuk­se­ni ai­on suun­na­ta ko­ti­pi­han rik­ka­ruo­hoi­hin. Va­ro­kaa­han vaan vuo­hen­put­ket ja juo­la­veh­nät, de­ad­li­ne lä­hes­tyy.

Kun erää­nä päi­vä­nä poh­din en­ti­sel­le ke­sä­toi­mit­ta­jal­lem­me, et­tä osaan­ko­han ol­la eläk­keel­lä, hän vas­ta­si rau­hoit­ta­en: Sinä Lii­sa olet op­ti­mis­ti­nen ka­me­le­ont­ti ja jat­kat ta­kuul­la jo­hon­kin uu­teen haus­kaan.

Olen ai­na in­hon­nut ma­te­li­joi­ta käär­meis­tä ja si­si­lis­kois­ta läh­tien, mut­ta nyt toi­von täy­des­tä sy­dä­mes­tä­ni ole­va­ni huo­mi­ses­ta läh­tien op­ti­mis­ti­nen ka­me­le­ont­ti.

P.S. Lu­pa­sin toi­mi­tus­pääl­lik­kö-Mir­jal­le kir­joi­tel­la ko­lum­ne­ja jos­kus en­si vuon­na, ja ker­ron teil­le sit­ten tut­ki­muk­se­ni tu­lok­sis­ta.

Ota kantaa