Erää­nä lau­an­tai-il­ta­na ky­läl­lä au­toil­les­sa­ni näin kak­si nuor­ta nei­tos­ta kau­niik­si lai­tet­tui­na ja sel­väs­ti viih­teel­le me­nos­sa. Min­ne­kö­hän he me­ni­vät, baa­riin­ko? Mis­sä nuo­ret ny­ky­ään viet­tä­vät va­paa-ai­kaan­sa, tu­tus­tu­vat toi­siin­sa, ihas­tu­vat, ra­kas­tu­vat ja tans­si­vat?

Äl­kää vaan vas­tat­ko, et­tä so­mes­sa! Kyl­lä ei tuo kaik­ki on­nis­tu siel­lä. Toki siel­tä voi löy­tää it­sel­leen tär­ke­än ih­mi­sen, mut­ta ei siel­lä voi pi­tää tois­ta kä­des­tä, tans­sia il­lan vii­mei­siä hi­tai­ta ja vaih­taa en­si­suu­del­maa. Elä­väs­ti yh­des­sä on ta­kuul­la ro­mant­ti­sem­paa.

Mei­kä­läi­sen nuo­ruu­des­sa oli mo­nia paik­ko­ja, mi­hin nuo­ri­soa laa­jal­ta alu­eel­ta ko­koon­tui vii­kon­lop­pui­sin ja mis­sä tie­si ta­paa­van­sa esi­mer­kik­si yh­den sö­pön fark­ku­tak­ki­sen kiu­kais­lais­po­jan, jon­ka kans­sa vaih­det­tiin hel­liä kat­sei­ta mo­ne­na lau­an­tai-il­ta­na – mi­hin se sit­ten kah­del­ta ujol­ta jäi­kin.

Meil­lä oli Lal­lis, Ee­nok­ki ja Har­ja­val­las­sa Kak­ko­nen. Sa­la­ma­kal­li­ol­la­kin käy­tiin, kun­han oli opit­tu vä­hän tans­si­maan ja jos­kus Va­las­ran­nal­la tai Oo­pe­ris­sa. Au­to täy­teen po­ruk­kaa, ja ei­kun me­nok­si. Hy­vin jak­soi kah­te­na il­ta­na vii­kon­lo­pus­sa. Tar­jol­la oli elä­vää mu­siik­kia hit­ti­lis­to­jen kär­jes­tä ja ilois­ta olei­lua ka­ve­rei­den kans­sa. Hei­tet­tiin vain kas­sit tans­si­lat­ti­al­le ja jo­rat­tiin (Nuo­ril­le tie­dok­si, et­tä jo­raa­mi­nen tar­koit­taa en­ti­sai­kais­ta nuor­ten tans­si­mis­ta.) kas­si­ka­san ym­pä­ril­lä. Jäl­ki­kä­teen aja­tel­len mel­ko tur­val­lis­ta viih­teel­lä oloa.

Muis­tan elä­väs­ti, mi­ten mie­li hy­ker­te­li lau­an­tai­na vint­ti­ka­ma­ris­sa Nuor­ten sä­vel­lah­jaa kuun­nel­les­sa ja sen ai­kai­seen muo­ti­so­paan son­nus­tau­tu­es­sa. Li­laa luo­miin ja le­ve­ä­punt­ti­set hou­sut jal­kaan. Sei­nä­ju­lis­teen Cat Ste­vens sai kuul­la mo­net nuo­ren ty­tön tans­sei­hin­läh­tö­haa­veet. Kun ikää tuli tar­peek­si, pää­si le­gen­daa­ri­seen Kaut­tu­an bi­le­mes­taan Län­nen­ho­viin. Sen ala­ker­ras­sa oli ihan oi­kea dis­ko ka­tos­sa riip­pu­vi­ne pei­li­pal­loi­neen. Nyt mo­net seu­dun viih­de­pai­kois­ta ovat muis­to­ja vaan. Län­nen­ho­vi rän­sis­tyy pys­tyyn, Ee­nok­ki pa­loi vuo­sia sit­ten maan ta­sal­le, sa­moin Os­man­tu­pa ja äs­ket­täin myös Har­ja­val­lan Hiit­ten­har­jun pal­jon näh­nyt tans­si­sa­li.

Lal­lik­sel­ta kuu­luu on­nek­si ilou­u­ti­sia: paik­ka he­rää taas hen­kiin, ja ko­me­as­ti he­rää­kin. Toi­vot­ta­vas­ti siel­lä jär­jes­te­tään myös tans­si-il­to­ja, et­tei­vät vals­sit ja tan­got val­lan unoh­du en­ti­sil­tä ja ny­kyi­sil­tä nuo­ril­ta. Ja toi­vot­ta­vas­ti ny­ky­nuo­ril­le löy­tyy yh­des­sä­o­lo­paik­ko­ja, joi­ta he voi­vat muis­tel­la ro­mant­ti­sin mie­lin vuo­si­kym­men­ten jäl­keen.

It­se muu­ten ku­vit­te­lin löy­tä­vä­ni elä­mä­ni mie­hen kir­jas­ton hyl­ly­jen vä­lis­tä lu­ke­mas­sa Sha­kes­pe­a­ren so­naat­te­ja. Ei siel­lä ke­tään ol­lut, mut­ta kun Rau­man­lin­nan Ma­ta­las­sa pä­räh­ti jou­lu­kuus­sa 1979 soi­maan Fre­de­ri­kin Lin­da Lin­da, ja mi­nua haki tans­si­maan yk­si ai­van eri­tyi­nen nuo­ri­mies, se on ol­lut me­noa sii­tä as­ti.