Tuo ot­si­kon ky­sy­mys on yk­si elä­män tär­kei­tä pe­rus­ky­sy­myk­siä. Su­rul­li­sen mo­net ih­mi­set täs­sä maa­il­mas­sa jou­tu­vat kui­ten­kin ky­sy­mään, on­ko tä­nään jo­tain syö­tä­vää?

Me tääl­lä yl­tä­kyl­läi­syy­den kes­kel­lä mie­tim­me, et­tä ai­na tu­lee teh­tyä nii­tä sa­mo­ja jau­he­li­ha­ruo­kia. Jot­kut keh­taa­vat prän­kä­tä syö­mi­ses­tään, ja joil­le­kin kel­paa vain tie­tyn­lai­nen pih­vi tai soi­ja­nak­ki.

Per­heen ruo­ka­vas­taa­val­la on hur­ja vas­tuu niis­sä kä­sis­sään, joil­la hän kan­taa ruo­ka­kas­sit kau­pas­ta. Pi­täi­si osa­ta os­taa ter­veel­lis­tä, mau­kas­ta, lä­hi­ruo­kaa tai ai­na­kin ko­ti­mais­ta, so­pi­va mää­rä, et­tei ker­ry ruo­ka­hä­vik­kiä, ei-li­hot­ta­via ai­nek­sia ja tuo kaik­ki vie­lä mah­dol­li­sim­man edul­li­ses­ti tar­jous­hauk­ka­na py­räh­del­len.

Ja kun ruo­ka­kaup­paan läh­ties­sä­si ky­syt ko­to­na, et­tä mitä siel­lä ha­lut­tai­siin tä­nään syö­dä, saat vas­tauk­sen: ei mi­tään vä­liä. Sen ni­mis­tä ruo­kaa ei ole. En ai­na­kaan ole löy­tä­nyt tuol­la haul­la re­sep­tiä edes kai­ken tie­tä­väs­tä Goog­les­ta.

Ta­lou­te­ni toi­sen asuk­kaan il­meis­tä olen kui­ten­kin pää­tel­lyt, et­tei kau­pan mak­sa­laa­tik­ko ole tuo­ta ”ei mi­tään vä­liä” -ruo­kaa. Sii­hen meil­lä kuu­lem­ma kyl­läs­tyt­tiin sil­loin, kun olin sai­raa­las­sa syn­nyt­tä­mäs­sä kuo­pus­tam­me. Isä ja ty­tär ve­te­li­vät ko­to­na muu­ta­man päi­vän mak­sa­laa­tik­koa, ei­kä kum­pi­kaan suos­tu enää syö­mään sitä. Pit­käl­ti yli 30 vuo­den muis­ti heil­lä. Minä kyl­lä tyk­kään mak­sa­laa­ti­kos­ta. Sitä ei tar­jot­tu syn­ny­tys­lai­tok­sel­la vuon­na 1987. Ru­si­na­ton mak­sa­laa­tik­ko on myös tyt­tä­re­ni koi­ran Paa­von herk­kua.

Jos on vai­ke­aa kek­siä vaih­te­lua per­heen syö­mi­siin, niin on­nek­si leh­det ja net­ti pur­su­a­vat re­sep­te­jä. Nii­tä ei vaan ai­na ym­mär­rä. Te­ki­sin­kö tä­nään Ro­qu­e­fort­loh­ta, vai biim­bap-ka­naa goc­hu­jang-tah­nal­la vai kuk­ka­kaa­li­tab­bou­leh-sa­laat­tia? Eh­kä meil­lä syö­dään­kin ka­naw­ra­pe­ja ja Green God­dess -pe­ru­na­sa­laat­tia.

Tai­dan kui­ten­kin keit­tää pe­ru­nat ja teh­dä nak­ki­soo­sia nii­den kyl­keen, huo­mi­sek­si kaa­li­laa­tik­koa ja yli­huo­mi­sek­si lo­hi­keit­toa. Kun te­kee oi­kein ison kat­ti­lan keit­toa, sääs­tyy pari päi­vää ruu­an miet­ti­mi­sel­tä.

On­nek­si Eu­ras­sa ja naa­pu­ri Sä­ky­läs­sä on ki­vo­ja ra­vin­to­loi­ta, joi­hin voi pii­pah­taa val­mii­seen pöy­tään lou­naal­le. Ja kun syö­mis­ka­ve­reik­si kut­suu muu­ta­mia ys­tä­viä, ruo­ka­het­kes­tä tu­lee nau­tin­nol­li­nen kai­kil­le ais­teil­le. Hyvä ruo­ka, pa­rem­pi mie­li on tut­ki­tus­ti tot­ta ja hyvä ruo­ka hy­väs­sä seu­ras­sa vas­ta te­kee­kin mie­lel­le eet­vart­tia. Ikä­ka­ve­rei­den kans­sa ta­vat­ta­es­sa pi­tää vain so­pia, et­tei vai­vo­ja va­li­te­ta viit­tä tai ai­na­kaan kym­men­tä mi­nuut­tia kau­em­paa. Las­ten­lap­sis­ta sen si­jaan saa pu­hua ra­joi­tuk­set­ta.