Taas tässä kävi näin. Pukit hyppelevät, juoksevat ja ilkamoivat turuilla ja toreilla, joululaulut soivat joka kaupassa ja valoporot valaisevat sateenpieksemää marraskuista valtatien vartta. Ja minä elän vasta syksyä.

Ei sil­le mi­tään mah­da, vih­reä nur­mik­ko ja jou­lu­puk­ki ei­vät mil­lään mei­naa so­pia mi­nun jou­luu­ni. En är­syyn­ny jou­lu­lau­luis­ta, en­kä naa­pu­rin kai­kis­sa sa­teen­kaa­ren vä­reis­sä välk­ky­vis­tä jou­lu­va­lois­ta. Omat pi­ha­va­lo­ni tär­ve­lin vii­me vuon­na rän­tä­sa­tees­sa ja uu­det ovat vie­lä os­ta­mat­ta, muu­ten oli­si va­lo­tai­det­ta jo pi­hal­la mi­nul­la­kin. Mus­ta maa mi­nua sen si­jaan nyp­pii.

En us­kal­la edes kat­soa jou­lun sää­en­nus­tuk­sia ja etu­kä­teen miel­tä­ni pa­hoit­taa. Ei­pä en­nus­tuk­sil­la toi­saal­ta mer­ki­tys­tä­kään vie­lä ole, vaik­ka koh­ta var­maan­kin saam­me il­ta­päi­vä­leh­tiin re­aa­li­ai­kai­sen seu­ran­nan val­koi­sen jou­lun to­den­nä­köi­syy­des­tä. Osu­ma­tark­kuus sel­lai­sel­la on vain pii­run ver­ran huo­nom­pi kuin vii­me­ai­kai­sis­sa vaa­li­gal­lu­peis­sa.

Ajat muut­tu­vat, mies sii­nä rim­pui­lee par­haan­sa teh­den mu­ka­na. Kun luon­to ei tar­joa jou­lun tai­kaa, pi­tää se teh­dä it­se.

Luk­kiu­dun si­säl­le, pa­nen ver­hot kiin­ni. As­kar­te­len val­koi­ses­ta pa­pe­ris­ta lu­mi­hiu­ta­lei­ta ja pei­tän niil­lä kaik­ki sei­nät. Kynt­ti­löi­tä pöy­däl­le – led-va­loil­la tiet­ty, pi­tää muis­taa pa­lo­tur­val­li­suus – ki­mal­ta­via köyn­nök­siä oven­kar­mei­hin. Riit­tää sii­nä puu­haa lap­sil­le­kin. Ei hä­ti­köi­dä, ei pa­ni­koi­da. Teh­dään yh­des­sä jou­lu, jota ei rän­tä- tai ve­si­kuu­ro pää­se mil­lään pi­laa­maan.

Jou­lu on mi­nul­le pe­rin­tei­ses­ti per­heen juh­la. Aat­to­na eh­kä vie­lä jo­tain pien­tä puu­ha­taan, mut­ta sit­ten rau­hoi­tu­taan rak­kai­den kans­sa glö­gin ja lah­jo­jen ää­rel­le.

Kuu­luu jou­luun myös se toi­vo ja tai­ka­kin. Kyl­lä vii­meis­tään aat­to­na pi­tää muu­ta­man ker­ran ver­hon vä­lis­tä kur­ka­ta pi­hal­le, et­tä jos­ko se sit­ten­kin oli­si lumi juh­lan kruu­nan­nut.

Niin jos käy, lu­paan ol­la en­sim­mäi­se­nä pi­hal­la lu­mi­so­ta­sil­la.