Tuuli ujeltaa nurkissa, pyörittää pihalla pientä orvon näköistä lumikiehkuraa. Auringossa kimalteleva valkoinen viiltää silmiä niin että vesi valuu. Viima nostaa poskille ja nenänpäähän punaisen. Kun aurinko laskee, punainen leviää taivaanrantaan pinkiksi ja purppuraksi. Se on kaunista.

Ohut val­koi­nen hun­tu ei rii­tä peit­tä­mään au­ton­ren­kai­den rou­hi­mia uria jäi­ses­sä lie­jus­sa. Ka­len­te­ri sa­noo, et­tä pi­täi­si ol­la val­kois­ta, mut­ta on­kin enim­mäk­seen mus­taa.

Al­kuun­kaan se ei mi­nua edes su­re­ta. Mus­ta on lu­paus elä­mäs­tä – ei val­koi­sel­la mi­kään kas­va.

Hen­to lumi nars­kuu pak­ka­saa­mu­na ken­gän al­la, hen­gi­tys huu­ru­aa. Kat­se ha­keu­tuu mus­taan: joko siel­tä erot­tai­si vih­re­ää? Ei vie­lä, edel­li­sen syk­syn leik­kaa­mat­ta jää­nyt ruo­ho­kin on me­net­tä­nyt vä­rin­sä.

Odot­ta­van ai­ka on pit­kä, sa­no­taan. Ka­len­te­ri ker­too, et­tä vih­re­ää tu­lee eh­kä jo maa­lis­kuus­sa. Tois­tai­sek­si kamp­pai­lu käy­dään val­koi­sen ja mus­tan vä­lil­lä.

Päät­tä­väi­ses­ti au­rin­ko ki­pu­aa päi­vä päi­väl­tä kor­ke­am­mal­le. Kel­tai­nen läm­pö hii­pii kuin var­kain lui­hin ja yti­miin. Se tun­kee val­koi­sen läpi en­sin hel­läs­ti hi­vel­len, sit­ten mus­taa maa­ta ra­jus­ti ra­vis­tel­len. Il­ta­tai­vaan pink­ki ja purp­pu­ra ver­ho­a­vat väis­ty­vän val­koi­sen­kin juh­la­pu­kuun.

Vih­re­ä­kin tu­lee vie­lä, us­kon. On tul­lut joka vuo­si.

Val­koi­nen so­li­see kiih­ty­väl­lä vauh­dil­la pu­roi­na mui­den vä­rien tiel­tä. Mus­taa maa­ta täp­lit­tä­vät elä­mä­na­lut juo­vat sen ah­naas­ti. En­sin yk­si us­ka­li­as nup­pu, sit­ten toi­nen. Sin­nik­kääs­ti au­rin­gon hau­ras­tut­ta­man jään läpi pus­kien. Al­kuun vih­re­ää, hie­man roh­kais­tut­tu­aan läm­min­tä kel­tais­ta tois­ta­en. Sit­ten kaik­kia vä­re­jä.

Sa­tun­nai­ses­ta sii­pien ha­vi­nas­ta kas­vaa val­ta­va pau­hu. Pu­nai­nen, kel­tai­nen, mus­ta ja muut vä­rit su­jah­te­le­vat ris­tiin ras­tiin tai­vaal­la ja lau­la­vat vais­to­mai­ses­ti iki­ai­kai­ses­sa kuo­ros­sa. Luon­non voi­ma te­kee sil­mä­kul­man so­li­nas­ta ko­hi­nan.