"Laulu on viimeinen mikä jää kun muistin ovet sulkeutuvat. Lapsuuden laulut." (Helena Anhava)

Äiti on muutaman päivän demen­ti­ao­sas­tolla, jotta omaishoitajaisä saa hiukan hengähtää. Äitienpäivä on tulossa ja valkovuokot kukkivat. Ajatus ei jätä rauhaan: minun pieni äitini, hämmennyksissä siellä varmaan, oudossa paikassa.

Kul­jen vuok­koi­ne­ni kah­den lu­ki­tun oven kaut­ta. Pu­he­len ku­kis­ta, sil­lä ne ovat ai­na ol­leet äi­dil­le tär­kei­tä. Hän opet­ti tun­nis­ta­maan kas­ve­ja, som­mit­te­li kimp­pu­ja, vaa­li ko­ti­pi­han kuk­ka­penk­ke­jä, jois­sa lem­mi­kit, sar­vi­or­vo­kit, kul­le­rot ja pi­o­nit ku­kois­ti­vat.

Nyt ei val­ko­vuo­kol­le enää löy­dy ni­meä.

Kes­kus­te­lu­kaan ei on­nis­tu, sil­lä äi­ti ei muis­ta sa­no­ja. En­kä voi ol­la var­ma, tun­tee­ko hän mi­nut.

Jut­te­len nii­tä näi­tä ol­lak­se­ni edes ää­nes­sä. En­tä jos lau­lai­sin jo­tain? Äi­ti on lau­la­nut ai­na ja pal­jon. Har­mit­te­len, et­ten ta­jun­nut ot­taa mu­kaan mi­tään lau­lu­kir­jaa.

Sit­ten al­kaa pääs­sä soi­da vir­si, jota äi­ti eh­kä eni­ten on lau­la­nut: "Kii­tos sul­le, Ju­ma­la­ni..." Niin mon­ta ker­taa olen sen kuul­lut, et­tä osaan ul­koa. Aloi­tan, mut­ta ää­ni on juut­tua kurk­kuun, kun vä­ki­sin mie­leen tun­kee aja­tus: Mi­täs kiit­tä­mis­tä täs­sä muka on?

"... ar­mos­ta­si kai­kes­ta, jota eli­nai­ka­na­ni olen saa­nut tun­tea..."

Äi­ti val­pas­tuu, kun kuu­lee tu­tun vir­ren, ja lau­laa koh­ta mu­ka­na. Hän muis­taa pit­kiä pät­kiä ja lu­kee puut­tu­maan jää­vät sa­nat huu­lil­ta­ni. Sä­ve­len hän osaa tuos­ta vain, ja kau­nis ää­ni­kin on mel­kein en­nal­laan. Lau­lam­me sä­keis­töt läpi kol­meen ker­taan. Sit­ten kes­kit­ty­mi­nen her­paan­tuu.

"... Kii­tos sul­le jo­kai­ses­ta elä­mä­ni het­kes­tä. Kii­tos päi­vän pais­te­hes­ta niin kuin pi­mey­des­tä..."

Teen läh­töä, mut­ta ker­ron vie­lä tu­los­sa ole­vas­ta äi­tien­päi­väs­tä. Sil­loin hän on jo ko­to­na­kin. Ker­ron, et­tä hän on äi­ti, jol­la on nel­jä las­ta. Sa­non, et­tä minä olen van­hin. Äi­ti is­tuu hil­jaa ja tui­jot­taa kä­si­ään sy­lis­sään. Sit­ten, kuin ko­kei­li­si, hän sa­noo, niin hil­jaa, et­tä tus­kin kuu­len: Mir­ja, olet Mir­ja. Mir­ja. Mir­ja. Mir­ja.

Hän on men­nyt maa­il­maan, jo­hon minä en pää­se. Ly­hy­en het­ken, lau­lun ajan, ovi oli au­ki. Kii­tän sii­tä.