En­sim­mäi­se­nä ko­ro­na­ke­sä­nä vuon­na 2020 läh­din ke­sä­lo­ma­reis­suun Itä-Suo­meen, kuin var­kain ja hä­peil­len: on­ko tämä nyt sal­lit­tua, kun pi­täi­si vain py­syä ko­to­na?

Mat­kan lo­pul­la au­tos­sa Sa­von­lin­nan tie­noil­la säi­käyt­ti ra­di­os­ta kuul­tu uu­ti­nen: kot­ka­lai­ses­sa ruo­ka­pai­kas­sa oli ol­lut yk­si ko­ro­na­po­si­tii­vi­nen hie­man en­nen mei­tä. Mitä jos vaik­ka sat­tui sama al­tis­tu­nut tar­joi­li­ja koh­dal­le? Mie­les­sä ris­tei­li sen sata ky­sy­mys­tä. Ja pa­rin päi­vän ku­lut­tua tuli kurk­ku ki­pe­äk­si.

Tes­tiin ei sii­hen ai­kaan niin vain men­ty­kään, kun sys­tee­me­jä ol­tiin vas­ta nos­ta­mas­sa ylös, mut­ta lä­hi­kau­pun­gin drive-in -telt­taan pää­si pu­he­lin­lää­kä­rin lä­het­teel­lä ja omal­la kus­tan­nuk­sel­la. Va­paut­ta­va ne­ga­tii­vi­nen tuli pa­rin päi­vän ku­lut­tua.

Mel­kein hu­vit­taa muis­tel­la koko epi­so­dia nyt. Tes­tis­sä on tuon jäl­keen tul­lut käy­tyä vie­lä muu­ta­ma­kin ker­ta, ja vii­me­ai­kai­set ko­ti­tes­taa­mi­set pääl­le. Ko­ro­nan vält­te­ly kai­kin kei­noin on ru­tii­nia, ei­kä joka kurk­ku­ki­pu enää vie elä­mää rai­teil­taan.

Per­he­kun­nas­sa on ko­ro­na-ai­ka­na vart­tu­nut myös seu­raa­va su­ku­pol­vi, jol­le mas­kit ja tes­tit ovat ar­kea. Jos kol­me-nel­jä­vuo­ti­ail­le jää muis­to­ja var­hais­lap­suu­des­ta, ne ovat myös näi­tä. Mi­nun lap­suu­des­sa­ni pe­lät­tiin hong­kon­gi­lais­ta, 1968–69 rie­hu­nut­ta är­häk­kää inf­lu­es­saa, jo­hon Suo­mes­sa­kin ih­mi­siä kuo­li. Olin kan­sa­kou­lun ala­luo­kil­la, ja moni oli ki­pe­ä­nä pois­sa kou­lus­ta. Ai­kuis­ten huo­les­tu­neet ää­nen­pai­not ovat jää­neet mie­leen. Vie­lä al­ku­vuo­des­ta 1970 Kun­nal­lis-Sa­no­mat (ent. Ala­sa­ta­kun­ta) ker­toi, et­tä Kiu­kais­ten Yh­teis­kou­lus­ta seit­se­män opet­ta­jaa oli sai­ras­tu­nut ja lap­set sai­vat "lu­pa­päi­vän".

Par­hail­laan on me­nos­sa iso muu­tos sekä suh­tau­tu­mi­ses­sa ko­ro­na­vi­ruk­seen et­tä oh­jeis­tuk­sis­sa sen hoi­toon. Ka­ran­tee­nit ly­he­ne­vät, al­tis­tu­mi­nen ei enää vält­tä­mät­tä tar­koi­ta eris­täy­ty­mis­tä, tes­taus­ta kes­ki­te­tään niil­le, joil­le se on tar­peel­li­sin­ta. Pa­rin vuo­den ta­kai­ses­ta ke­säs­tä as­ti nis­kaan hen­git­tä­nyt mör­kö on omas­sa­kin mie­les­sä mer­kit­tä­väs­ti ku­tis­tu­nut. Joku on sa­no­nut ää­neen­kin: Tu­li­si­pa jo koh­dal­le, niin oli­si sit­ten sai­ras­tet­tu.

Voi­ko vih­doin al­kaa va­ro­vas­ti us­koa sii­hen, et­tä tämä jos­kus päät­tyy? En­nus­ta­mat­to­muus ja vi­ra­no­mai­soh­jei­den se­ka­vuus pai­koin mat­kan var­rel­la ovat kyl­lä teh­neet par­haan­sa, et­tä pääl­lim­mäi­nen tun­ne on sit­ten­kin epä­var­muus.

Joka ta­pauk­ses­sa kum­mal­lis­ta, ou­toa ai­kaa ele­tään jo kol­mat­ta vuot­ta. His­to­ria tun­tee mon­ta pan­de­mi­aa, mus­tas­ta sur­mas­ta es­pan­jan­tau­din kaut­ta si­kainf­lu­ens­saan, ja usei­ta mui­ta. Mei­dän ai­kaam­me ja mei­dän osal­lem­me tuli nyt tämä co­vid-19. His­to­ri­an va­los­sa kun asi­aa kat­soo, täs­tä­kin sel­vi­tään.