Sata suo­ma­lais­ta ää­ni­mai­se­maa -ke­ruup­ro­jek­ti ei lii­ty Suo­mi 100 -juh­la­vuo­teen, vaan päät­tyi jo ajat sit­ten, mut­ta tuli mie­leen nyt, kun näyt­tää sil­tä, et­tä eu­ra­lai­ses­ta ja kaut­tu­a­lai­ses­ta ää­ni­mai­se­mas­ta on lo­pul­li­ses­ti ka­to­a­mas­sa taas yk­si men­nei­syy­teen kuu­lu­vis­ta ää­nis­tä: juna.

Kaut­tu­an ra­dal­la ei enää vuo­siin ole lii­ken­net­tä ol­lut, ta­so­ris­teyk­set­kin as­val­toi­tiin, mut­ta kis­kot ovat ol­leet pai­koil­laan. Lii­ken­ne­vi­ras­to suun­nit­te­lee nyt pois­ta­van­sa ne maas­tos­ta, jo­ten ai­ka var­maa al­kaa ol­la, et­tei ju­nan kol­ket­ta, pil­lin vi­hel­lys­tä tai ta­so­ris­teyk­sen kel­lo­jen kal­ket­ta enää iki­nä sil­lä ra­dal­la kuul­la. Kaut­tu­a­lai­seen ää­ni­mai­se­maan se on kuu­lu­nut kau­an – ra­ta­han on pe­räi­sin vuo­del­ta 1913.

Oma kou­lu­mat­ka kul­ki Kaut­tu­an ta­so­ris­teyk­sen yli 60-lu­vun lop­pu­puo­lel­ta al­ka­en. Ta­va­ra­ju­nis­ta, myö­hem­min juu­ri­kas­ju­nis­ta, oli ta­pa­na las­kea vau­nu­jen mää­rä sii­nä yli­tys­tä odo­tel­les­sa – ei­vät ne niin pit­kiä ol­leet, et­tä oli­si odot­te­lus­ta saa­nut syyn myö­häs­ty­mi­sel­le. Kuu­lai­na syy­sil­toi­na ju­nan kol­ke kuu­lui Kiis­kin­mä­en met­sän läpi ko­tiin as­ti. Tut­tu ja rau­hoit­ta­va ää­ni kan­tau­tui vai­me­a­na usein vie­lä nu­kah­ta­mi­sen ai­kaan.

Kaut­tu­an te­ol­li­sis­ta pe­rin­teis­tä on syn­ty­nyt mon­ta ää­ni­muis­toa, sel­käy­ti­meen jää­nei­tä. Edel­leen, kun jos­tain ul­koa kuu­luu va­sa­ran sään­nöl­li­nen pau­ke, muis­tan ke­sät, jol­loin Kaut­tu­an Kiis­kin­mä­en oma­ko­ti­a­lu­et­ta Eu­ran Pa­pe­rin ta­ka­met­siin ra­ken­net­tiin. 60-lu­vun alus­sa ta­lo­pa­ke­teis­ta ei tie­det­ty, har­ti­a­pan­kil­la teh­tiin ja na­pu­tus­ta riit­ti useil­la ton­teil­la yh­tä ai­kaa. Ah­ke­ra ja in­nos­tu­nut ää­ni täyt­ti koko uu­den alu­een. Se tie­si pal­jon ka­ve­rei­ta, kun ra­ken­ta­ji­na oli sa­ma­ni­käi­siä per­hei­tä.

Noi­hin vuo­siin kuu­lui Kaut­tu­al­la myös teh­taan pil­li. En muis­ta, mil­loin se hil­je­ni ja mi­hin kaik­kiin kel­lo­nai­koi­hin se huu­si, mut­ta ai­na­kin var­maan kah­del­ta – sii­tä tie­si, et­tä isä tai mum­mu pää­se­vät töis­tä – ja nel­jäl­tä, jol­loin koh­ta oli­si kel­lo puo­li vii­si ja äi­ti­kin tu­li­si. Se oli sään­nöl­li­sen, tur­val­li­sen ar­jen ää­ni.

Ää­ni on kuin tuok­su; pa­laut­taa het­kes­sä men­nei­syy­teen. Haus­ka het­ki syn­tyy ää­ni­muis­to­jen ta­kia sil­loin täl­löin täy­sin yl­lä­tyk­se­nä vaik­ka kau­pas­sa: – Äi­tiii, huu­taa joku pie­ni lap­si. Ja kaik­ki kuu­lo­e­täi­syy­del­lä ole­vat äi­dit, nuo­ret ja van­hat, ha­vah­tu­vat. Hai­ke­a­na voi sil­loin hy­mäh­tää it­sel­leen: On­nel­li­nen kai­ku men­nei­syy­des­tä.