Kaverini ovat viime aikoina sutkauttaneet mielenkiintoisia ajatuksia, jotka ovat jääneet mieleeni kytemään.

Yk­si ka­ve­ri­ni sa­noi, et­tä pi­täi­si­kin teh­dä kä­si­töi­tä joka päi­vä, kos­ka sii­tä tu­lee niin hyvä fii­lis. Hän oli löy­tä­nyt kä­si­töi­den te­ke­mi­sen uu­del­leen vuo­sien tau­on jäl­keen. Hän sa­noi, et­tä sa­tun­nai­nen ala­ku­lo läh­tee sil­tä is­tu­mal­ta, kun al­kaa vaan hom­miin. Sil­loin ei eh­di mu­reh­tia kaik­kia maa­il­man asi­oi­ta, vaan kes­kit­tyy het­keen ja pääs­tää luo­vuu­den val­loil­leen.

Olen niin sa­maa miel­tä. Kä­si­töi­tä teh­des­sä muu maa­il­ma unoh­tuu, ja sitä kes­kit­tyy ja rau­hoit­tuu ai­van eri ta­val­la. Ny­ky­maa­il­man hek­ti­ses­sä me­nos­sa kä­si­työt an­ta­vat het­ken rau­han, sil­lä pi­tää kes­kit­tyä yh­teen asi­aan täy­sil­lä pi­tem­män ai­kaa. Var­sin­kin kun aloit­taa uut­ta har­ras­tus­ta tai opet­te­lee uu­den tai­don. Toi­saal­ta, jos ku­ti­met ovat ki­lis­seet kä­sis­sä jo kym­me­niä vuo­sia, voi sa­mal­la kat­soa lemp­pa­ri­oh­jel­maan­sa telk­ka­ris­ta tai kuun­nel­la so­pi­vaa pod­cas­tia kuu­lok­keis­ta. Se­kin on iha­naa ja rau­hoit­ta­vaa.

Käsityöt kiinnittävät hetkeen.

Ilona Häsänen

Kä­si­töil­lä on se­kin hyvä puo­li, et­tä pys­tyy te­ke­mään it­se juu­ri oman­lais­ta, uniik­kia ja vie­lä tar­pee­seen. Mil­loin vuo­ros­sa on vil­la­su­kat, kuk­ka­ruuk­ku, mak­ra­mee­amp­pe­li tai pui­nen vuol­tu virk­kuu­kouk­ku. Ja toki on iha­naa an­taa myös omia kät­ten­töi­tä lah­jak­si, kos­ka sil­loin on to­sis­saan näh­nyt vai­vaa lah­jan eteen ja mah­dol­li­ses­ti aja­tel­lut vas­taa­not­ta­jaa jo lah­jaa teh­des­sä.

Toi­nen sut­kau­tus liit­tyi taas yli­pään­sä ny­ky­e­lä­män­me­noon. Ka­ve­ri­ni ker­toi mi­ten hän saa nyt hyö­ty­lii­kun­taa, kun työt oli­vat osit­tain al­ka­neet taas pai­kan pääl­lä toi­mis­tol­la. Hän vai­ker­si, et­tä puo­li­tois­ta vuot­ta etä­työ­tä ko­to­na joh­ti mi­ni­maa­li­seen hyö­ty­lii­kun­nan mää­rään. Hän päi­vit­te­li myös sitä, mi­ten kaik­ki ny­ky­ään hoi­tuu nap­pia pai­na­mal­la.

Pei­la­sin kom­ment­tia omaan elä­mää­ni kä­si­työ­läi­se­nä ja van­han ta­lon emän­tä­nä. Oi­kein nau­rat­ti, kun asi­at mi­nul­la oli­vat ai­van päin­vas­toin. Vet­tä ei tule ha­nas­ta, sau­na ei läm­piä na­pis­ta pai­na­mal­la ei­kä ole ve­si­ves­saa, jon­ka voi­si huuh­del­la ta­pis­ta ve­tä­mäl­lä. Kai­ken eteen pi­tää näh­dä hur­jas­ti vai­vaa, mut­ta tu­lee­pa­han var­sin pal­jon hyö­ty­lii­kun­taa, kun kan­nis­ke­lee vet­tä kai­vos­ta tai kla­pe­ja lu­mi­han­ges­sa.

Mie­le­ni yh­dis­ti nämä ka­ve­rei­de­ni aja­tuk­set yh­teen ja pää­dyin lop­pu­tu­lok­seen, et­tä kä­si­työt ja van­ho­jen ta­lo­jen elä­mä ni­vou­tu­vat hy­vin vah­vas­ti yh­teen. Jos et teh­nyt kä­si­töi­tä en­nen, mut­ta muu­tit van­haan ta­loon, niin kä­si­työt tu­le­vat ta­lo­kau­pan myö­tä kyl­lä osak­si elä­mää­si, kos­ka van­ha talo vaa­tii kai­ken­lais­ta pien­tä pa­ker­ta­mis­ta. Jos taas olet ikä­si teh­nyt kä­si­töi­tä, voi ol­la, et­tä van­ha talo lui­ker­te­lee pyy­tä­mät­tä elä­mää­si, kos­ka kä­si­työt, pe­rin­teet, his­to­ria ja oma­va­rai­suus al­ka­vat kiin­nos­taa ai­van uu­des­sa skaa­las­sa.

Tai ku­ten mi­nul­le ja puo­li­sol­le­ni kävi; muu­tim­me maal­le, jot­ta sai­sim­me kä­si­työ­läi­syy­tem­me uu­del­le ta­sol­le ra­ken­ta­mal­la vers­taat kä­si­työ­am­ma­teil­lem­me. Puu­se­pän vers­tas ja sa­vi­pa­ja omal­la ton­til­la oman van­han ta­lon vie­kus­sa, mi­käs sen pa­rem­paa. Sii­nä­pä ni­vou­tu­vat yh­teen kä­si­työ­läi­syys ja van­hat ta­lot.