Luin tällä viikolla Aamulehdestä artikkelin, joka kirvoitti minua ajattelemaan maaseudun tyhjeneviä, vanhoja taloja. Jutussa kerrottiin, että Suomesta löytyy enenevissä määrin syrjäseutujen taloja, jotka eivät meinaa mennä kaupaksi. Perikuntien väkikin alkaa ikääntyä eikä taloista jakseta enää pitää huolta, jolloin talot jäävät asumattomiksi.

Maa­seu­tu tyh­je­nee, sil­lä kau­pun­gis­tu­mi­nen on iso tren­di edel­leen, vaik­ka ko­ro­nan myö­tä kiin­nos­tus maa­seu­tuun on­kin kas­va­nut. Ar­tik­ke­lin mu­kaan maa­seu­dul­la kiin­nos­tus­ta he­rät­tä­vät vain koh­teet, jot­ka ovat rem­pat­tu­ja, joi­hin voi muut­taa heti ja aloit­taa etä­työt sa­man tien.

Ar­tik­ke­lin mu­kaan ta­lo­ja jää oman on­nen­sa no­jaan myös sik­si, et­tä pe­ri­kun­ta ei pys­ty pääs­tä­mään ta­los­ta ir­ti. Ha­lu­taan, et­tä eh­kä joku su­vun jä­sen vie­lä muut­tai­si ta­loon ja jat­kai­si su­vun ti­lan ta­ri­naa. Mut­ta jos ta­los­ta ote­taan läm­pö pois ei­kä ku­kaan huol­la ta­loa, tie­de­tään sen koh­ta­lon ole­van karu. Ku­ten kiin­teis­tö­vä­lit­tä­jä Pu­ro­la­kin asi­an ar­tik­ke­lis­sa il­mai­see: ”On su­rul­lis­ta, kun van­hat ra­ken­nuk­set jää­vät pel­kik­si rän­sis­ty­vik­si muis­to­mer­keik­si. Myyn­nil­lä ko­ti­ta­lo sai­si uu­den elä­män.”

Mi­nul­la on täs­tä ai­hees­ta ko­ke­mus­ta. Mum­mu­ni ja pap­pa­ni asui­vat mil­tei koko elä­män­sä maal­la, hei­dän maa­ti­lal­laan. Kun he nuk­kui­vat pois ja talo tyh­je­ni, piti miet­tiä ti­lan tu­le­vai­suut­ta. Ku­kaan su­vus­ta ei ol­lut sii­nä elä­män­ti­lan­tees­sa, et­tä oli­si muut­ta­nut ti­lal­le ja ot­ta­nut ta­lon hoi­viin­sa. Mi­nä­kin olin maa­il­man­kan­sa­lai­nen en­kä ku­vi­tel­lut­kaan muut­ta­va­ni maal­le. Pis­tim­me ta­lon myyn­tiin ja meil­lä kävi niin on­nek­kaas­ti, et­tä ta­loon muut­ti nuo­ri mies in­toa puh­ku­en. Ku­kaan ei vie su­kum­me ta­ri­naa ja his­to­ri­aa pai­kas­ta ei­kä ta­los­ta pois, mut­ta seu­raa­va omis­ta­ja te­kee ta­lon his­to­ri­aan oman lu­kun­sa.

Sama ti­lan­ne ta­pah­tui tänä ke­vää­nä, to­sin roo­li­ni oli ol­la van­han ti­lan os­ta­ja, ei myy­jä. Mi­nul­la ei­kä puo­li­sol­la­ni ol­lut kyt­kök­siä ti­laan ei­kä edes Ylä­neel­le, mut­ta kun pää­sim­me kat­so­maan maa­ti­laa en­sim­mäis­tä ker­taa, olim­me in­nos­ta piu­kei­na! Teim­me ih­ka en­sim­mäi­ses­tä vi­sii­tis­tä

Yo­u­Tu­be-vi­de­on­kin.

Sii­tä var­mas­ti vä­lit­tyy in­nos­tu­nei­suu­tem­me. Paik­ka oli upea ja van­ho­ja ra­ken­nuk­sia pii­sa­si. Saa­toim­me vain ku­vi­tel­la, min­kä­lais­ta elä­mää ta­los­sa oli en­nen elet­ty, mut­ta näim­me myös val­ta­van tu­le­vai­suu­den po­ten­ti­aa­lin ti­lal­la.

Talo oli ol­lut jo vuo­sia pel­käl­lä pe­rus­läm­möl­lä, jo­ten niin ta­lon kuin mei­dän­kin on­nek­sem­me saim­me ta­lon os­tet­tua. En­ti­sil­lä omis­ta­jil­la oli vah­vat si­teet paik­kaan, ja var­mas­ti luo­pu­mi­sen tus­kaa ei pys­ty­nyt vält­tä­mään. Olem­me re­mon­toi­neet ti­laa ja lait­ta­neet paik­kaa uu­teen us­koon ja olem­me­kin saa­neet myy­jil­tä on­nel­li­sia vies­te­jä: ” Niin kiva näh­dä, et­tä rak­kaas­sa lap­suu­den ko­dis­sa taas elä­mää vuo­sien jäl­keen ja tu­tut pai­kat saa­vat uut­ta il­met­tä ja huo­len­pi­toa säi­ly­äk­seen.” Su­vun ti­lan jat­keek­si tu­lee uu­det su­vut ja näin van­han ta­lon kir­ja saa si­vuil­leen uu­sia ta­ri­noi­ta.