Koko pit­kän tal­ven odo­tin tätä: aje­le­mis­ta ke­säil­ta­na su­vun ke­sä­mö­kil­le – sin­ne, mis­sä olen sa­to­ja suvi-il­to­ja viet­tä­nyt. 

Ri­tu­aa­li on ai­na sama: En­sin äm­pä­reil­lä vet­tä pa­taan lai­tu­rin­no­kas­ta, sit­ten pui­ta lii­te­ris­tä, van­hem­pien vii­va­suo­rik­si ra­ken­ta­mis­ta pi­nois­ta. Pi­me­äs­sä sau­nas­sa aset­te­len hal­ko­ja pe­sään ja hä­tis­te­len hyt­ty­siä nis­kas­ta­ni. Ei se täl­lä­kään ker­ral­la syty laa­kis­ta.

Ähel­lys pal­ki­taan maa­il­man par­hail­la löy­lyil­lä. Kiu­as si­hah­taa ja kos­tea löy­ly le­vi­ää hi­taas­ti sau­nan hä­mä­rään. Pih­ka pok­suu kuu­si­ha­lois­sa ja koi­vu­vih­dat tuok­su­vat. Mie­tin jäl­leen ker­ran: pi­täi­si pyy­tää isää opet­ta­maan vih­dan teon sa­lat.

Su­ri­see. Ki­ma­lai­nen rä­pis­te­lee la­sia vas­ten ja ko­et­taa pa­e­ta kuu­muut­ta. Avaan ik­ku­nan ja pääs­tän pör­ri­äi­sen va­pau­teen jat­ka­maan töi­tään. Hen­gi­tän ke­säil­taa, joka tuok­suu sa­teen kas­te­le­mal­ta nur­mel­ta. Kir­jo­siep­po jut­te­lee pih­la­jan ok­sal­la, ran­ta­si­pi ki­mit­tää ran­nas­sa, ka­la­lok­ki kai­lot­taa jo­tain ja leh­mä mö­räh­tää kau­em­pa­na. Luon­non ää­net kar­kot­ta­vat vii­mei­set­kin ki­rey­det ke­hos­ta. Kii­tän mie­les­sä­ni naa­pu­rei­ta, jot­ka ei­vät ole tuo­neet pie­nel­le met­sä­jär­vel­le ve­sis­koot­te­rei­ta tai mui­ta ko­nei­ta tu­ho­a­maan ke­säil­lan kon­sert­tia.

Kui­kan huu­to kan­tau­tuu jär­vel­tä. (Taas ne ovat tääl­lä). Mys­ti­sen kau­nis ää­ni vie jon­ne­kin ai­ko­jen taa: tuo­ta sa­maa huu­toa on kuun­nel­lut tääl­lä su­ku­pol­vi toi­sen­sa jäl­keen. Se on kai­ku­nut jyr­kis­tä ran­ta­kal­li­ois­ta jo en­nen kuin tääl­lä oli yh­tään ke­sä­mök­kiä – tai ih­mis­tä kuu­le­mas­sa.

Pu­lah­dus lai­tu­ril­ta vil­poi­seen ve­teen pa­laut­taa lä­hem­mäs tätä päi­vää. Vesi on rus­keh­ta­vaa, met­sä­o­jien mu­ka­naan kul­jet­ta­man hu­muk­sen täyt­tä­mää. Muis­te­len van­han kan­san ker­to­muk­sia, joi­den mu­kaan tä­mä­kin läh­tei­käs jär­vi on jos­kus ol­lut kir­kas­ve­ti­nen. Mi­nun ai­ka­na­ni se ei ole sitä enää ol­lut, jo­ten en osaa ol­la ko­vin su­rul­li­nen.

Toi­von vain, et­tei tila täs­tä enää huo­no­ne: et­tei jär­vi kas­va um­peen ja si­ni­le­vä pi­laa las­ten leik­ke­jä ran­nas­sa. Kaik­ki lie­nee enem­män tai vä­hem­män hy­vin niin kau­an kuin ka­ruil­la jär­vil­lä viih­ty­vät kui­kat pa­laa­vat ai­na ke­vääl­lä ta­kai­sin.