En ole maa­il­man ah­ke­rin mar­jas­ta­ja, mut­ta kun läh­den äm­pä­rin kans­sa met­sään, on mi­nua vai­kea saa­da siel­tä pois. Ai­na kun ko­tiin­läh­tö tu­lee mie­leen, nä­kyy jos­sain her­kul­li­nen mä­täs, jota ei vain voi jät­tää kos­ke­mat­ta pai­kal­leen. Kos­ka kuka tie­tää, ovat­ko mar­jat sii­nä enää huo­men­na? Maa­ni­nen mar­jan­poi­min­ta­ni on saa­nut ai­kaan jopa per­he­rii­to­ja, kun so­vi­tuis­sa ai­ka­tau­luis­sa pi­täy­ty­mi­nen on osoit­tau­tu­nut haas­ta­vak­si.

Ai­na vä­lil­lä tu­lee mie­leen, et­tä voi­si­han sitä työ­päi­vän jäl­keen muu­ta­kin teh­dä ja et­tä sai­si­han ne mar­jat pak­ka­seen hel­pom­min­kin: to­ril­ta tai ihan ko­tiin kan­net­tu­na se­te­liä vas­taan. Vaan pak­ko on pai­naa sel­kä vää­rä­nä mus­tik­ka­mät­tääl­tä toi­sel­le, hyt­ty­siä läis­kien. Poi­mi­mis­ta voi­si hel­pot­taa nouk­ku­rin avul­la, mut­ta mi­nä­hän poi­min mus­ti­kat tie­tys­ti kä­sin, siis­tis­ti. 

Luon­nos­sa on ai­na iha­naa, mut­ta mar­jas­tuk­seen, toi­sin kuin vaik­ka­pa sie­nes­tyk­seen ja ka­las­tuk­seen, kuu­luu ilo­ton uu­ras­tus. Pa­him­mil­laan pro­tes­tant­ti­nen työ­e­tiik­ka pal­ki­taan si­ten, et­tä ko­ti­mat­kal­la kom­pas­tuu kan­toon ja täy­si mar­ja­äm­pä­ri kaa­tuu jor­pak­koon. Ni­mi­mer­kil­lä ko­ke­mus­ta on.

Kär­si­mys kui­ten­kin ja­los­taa ja uu­ras­tus pal­ki­taan: mus­ti­kat mais­tu­vat me­huk­kaam­mil­le aa­mu­puu­ros­sa, kun muis­te­lee hi­ki­siä il­ta­puh­tei­ta kor­ves­sa hyt­tys­ten syöt­ti­nä ja kir­pe­ät kar­pa­lot pa­laut­ta­vat mie­leen jäi­sel­lä suol­la mar­ras­kuus­sa koh­met­tu­neet sor­met. Tal­vi­pak­ka­sil­la sie­mail­tu lak­ka­li­köö­ri tuo mu­ka­naan muis­ton hel­tei­ses­tä hei­nä­kuus­ta, kun hiki vir­ta­si, vi­he­li­äi­set paar­mat su­ri­si­vat ja saa­pas juut­tui suon­sil­mäk­kee­seen.

Pe­rin­tei­seen pu­ri­taa­ni­seen mar­jan­poi­min­taan kuu­luu, et­tei kuor­mas­ta syö­dä, vaan kaik­ki mar­jat poi­mi­taan pak­ka­seen. Kau­huk­se­ni olen huo­man­nut iän myö­tä al­ka­nee­ni lip­sua täs­tä pe­ri­aat­tees­ta: ny­ky­ään heit­te­len mus­ti­koi­ta ja suo­muu­rai­mia suu­hu­ni mät­täi­den vä­lis­sä möy­ries­sä­ni kuin pa­hin­kin het­kes­sä elä­vä he­do­nis­ti.

Mi­hin tämä kaik­ki vie­lä päät­tyy? En­si ke­sä­nä kai läh­den mar­ja­met­sään vain fii­lis­te­le­mään äm­pä­ri kä­des­sä ja olen tyy­ty­väi­nen, jos ko­tiin pa­la­tes­sa mu­ka­na on muu­ta­ma desi mar­jo­ja mus­tik­ka­pii­rak­kaa var­ten – ja si­ni­set huu­let.