Esi­koi­se­ni on nyt puo­li­tois­ta­vuo­ti­as, eli juu­ri sii­nä iäs­sä, kun uu­sia tai­to­ja opi­taan hen­gäs­tyt­tä­väl­lä tah­dil­la. Tyt­tö yl­lät­tää van­hem­pan­sa uu­sil­la sa­noil­la har­va se päi­vä ja ruo­kai­lu­kin su­juu jo it­se lu­si­koi­den – ai­na­kin useim­mi­ten. Uu­det tai­dot ihas­tut­ta­vat, mut­ta vä­lil­lä myös tus­kas­tut­ta­vat: pie­net ja­lat vie­vät juos­ten pai­kas­ta toi­seen ja kii­pei­ly­te­li­nei­nä toi­mi­vat kaik­ki ne huo­ne­ka­lut, joil­la ei pi­täi­si kii­peil­lä. Vä­lil­lä ko­li­see, vaik­ka van­hem­mat ja päi­vä­ko­din työn­te­ki­jät mi­ten koit­ta­vat py­syä pe­räs­sä.

Lap­si on opet­ta­nut mi­nul­le omaa va­ja­vai­suut­ta­ni: vaik­ka kär­si­väl­li­syys on ruo­kai­lua har­joi­tel­ta­es­sa ja uh­ma­koh­taus­ten kes­kel­lä kas­va­nut, on tun­nus­tet­ta­va, et­ten ole tois­tai­sek­si on­nis­tu­nut kas­vat­ta­maan leh­män her­mo­ja. Sa­moin en ole op­pi­nut toi­mi­maan ri­pe­äs­ti tai loo­gi­ses­ti, kun lap­si he­rät­tää kes­ken sy­vim­män uni­vai­heen. Sel­väk­si on myös käy­nyt, et­tei mi­nus­ta oli­si työs­ken­te­le­mään päi­vä­ko­dis­sa. On häm­mäs­tyt­tä­vää, mi­ten var­hais­kas­vat­ta­jat on­nis­tu­vat pi­tä­mään ryh­män al­le 2-vuo­ti­ai­ta ka­sas­sa ja tyy­ty­väi­si­nä, kun it­sel­le­ni yk­si­kin taa­pe­ro tuot­taa jos­kus haas­tei­ta. Päi­vä­ko­din tä­dit ovat­kin sil­mis­sä­ni Suo­men joh­ta­via krii­sin­hal­lin­nan am­mat­ti­lai­sia.

Mitä muu­ta olen op­pi­nut? Ai­na­kin sen, et­tä kaik­ki lap­set, per­heet ja ti­lan­teet ovat eri­lai­sia, jo­ten yleis­pä­te­viä oh­jei­ta joka ti­lan­tee­seen on mah­do­ton­ta an­taa – se mikä toi­mii joil­la­kuil­la, ei vält­tä­mät­tä sovi toi­sil­le lain­kaan. Ko­ke­muk­sia on sil­ti mu­ka­va vaih­taa.

On­nek­si lap­se­ni on opet­ta­nut mi­nul­le myös pal­jon muu­ta: osaan nyt lait­taa asi­oi­ta pa­rem­min tär­keys­jär­jes­tyk­seen ja elää hie­man enem­män het­kes­sä. Löy­dän myös enem­män rie­mua ar­jen pie­nis­tä het­kis­tä – lap­sen on­nis­tu­mi­set ja yh­tei­set leik­ki­het­ket ovat pe­las­ta­neet mon­ta har­maa­ta päi­vää. Mi­kään ei voi­ta sitä, kun taa­pe­ro töis­tä tul­les­sa juok­see vas­taan ja sa­noo isi isi.

Ken­ties eni­ten olen op­pi­nut kii­tol­li­suut­ta: lap­sen saa­mi­nen ei ole mi­kään it­ses­tään­sel­vyys, ku­ten ei lä­hei­sil­tä saa­tu apu las­ten­hoi­dos­sa­kaan. Lap­si­per­hees­sä jo­kai­ses­ta ter­vees­tä päi­väs­tä voi myös ol­la kii­tol­li­nen.