Ylen TV1:llä lauantaisin esitettävä Katja Ståhlin vetämä Elämäni biisi on noussut yhdeksi suosituimmista viihdeohjelmista. Siitä on tullut myös meillä kotona lauantai-iltojen kohokohta. Osallistujien tarinat ovat hauskoja, traagisia ja koskettavia. Tarina­nis­ki­jöiden listallani kärkeä pitävät Antti Ruuskanen ja Esko Valtaoja.

Olin mu­ka­na Py­hä­jär­vi­te­at­te­rin jär­jes­tä­mäs­sä eu­ra­lais­ten Elä­mä­ni bii­sis­sä syys­kuun lo­pul­la. Yh­den ai­no­an kap­pa­leen va­lit­se­mi­nen 62 vuo­den ajal­ta oli vai­ke­aa. Joi­tain bii­se­jä on tul­lut kuun­nel­tua pal­jon, kos­ka ne vain ovat niin hy­viä. Joi­hin­kin taas on saat­ta­nut liit­tyä jo­kin mu­ka­va tun­nel­ma tai eri­koi­nen ta­pah­tu­ma, min­kä ta­kia ne ovat pai­nu­neet ai­vo­jen pe­rim­mäi­seen so­puk­kaan, mis­tä ne sit­ten ai­na put­kah­ta­vat esiin ky­sei­sen mu­sii­kin soi­des­sa.

Kap­pa­leek­se­ni va­li­koi­tui Pave Mai­ja­sen Elä­män näl­kä ja vih­jeek­si ker­roin öi­sen tak­si­lii­ken­teen. Mel­kein kaik­ki ar­va­si­vat bii­si­ni – ei lie­ne vai­kea ku­vi­tel­la keuh­ko­siir­ron saa­neel­le elä­män näl­kää. Sii­hen liit­tyy kui­ten­kin myös pie­ni, tark­ka het­ki mar­ras­kuus­sa 2000: Keuh­ko­siir­to on teh­ty pari viik­koa ai­em­min ja olen pääs­syt te­hol­ta osas­tol­le omaan ”eris­tys­sel­lii­ni” Mei­lah­den tor­ni­sai­raa­lan kah­dek­san­teen ker­rok­seen. Haa­va­ki­vut ja kor­ti­so­ni val­vot­ta­vat. Sei­son yöl­lä kah­den ai­kaan ik­ku­nan edes­sä jump­paa­mas­sa ja seu­raan al­haal­la Pa­ciuk­sen­ka­dul­la kul­ke­via au­to­ja. Alan pi­tää ti­las­toa sii­tä, kuin­ka moni ohi aja­vis­ta ajo­neu­vois­ta on tak­si. Tyy­ny­ra­dio on mak­si­mi­vo­lyy­mil­la sän­gyn pääl­lä (en­nen äly­kän­ny­köi­tä ja spo­ti­fyi­tä sai­raa­las­sa oli jo­kai­sel­la po­ti­laal­la oma tyy­ny­ra­dio, jota voi kuun­nel­la niin, et­tei­vät muut häi­riin­ny). Kes­ken tak­si­ti­las­toin­nin al­kaa kuu­lua Pave Mai­ja­sen Elä­män näl­kä.

Elämän nälkää 23 vuotta sitten.

Mer­ki­tyk­sel­li­siä bii­se­jä on elä­män var­rel­ta mo­nia mui­ta­kin. En­sim­mäi­sel­tä vuo­si­kym­me­nel­tä tu­lee mie­leen Il­ta­tuu­len vies­ti. On sun­nun­tai­aa­mu­päi­vä, äi­ti lei­poo kak­kua il­ta­päi­väl­lä odo­tet­ta­via vie­rai­ta var­ten. Olen juu­ri hip­si­nyt ylä­ker­ras­ta alas keit­ti­öön aa­mu­kah­vil­le. Puu­hel­las­sa on ”valu” (eli tuli) ja saan kaa­pia tai­ki­na­kul­hon. Ra­di­os­sa Ai­ka­mie­het lau­la­vat Il­ta­tuu­len vies­tiä. Se oli Suo­men suo­si­tuim­pien jou­kos­sa ja soi joka ker­ta sun­nun­tain lis­tas­sa vuo­si­na 1967–69.

Var­hais­tei­ni­vuo­sien suo­sik­ki­bän­de­jä oli­vat Sweet, Slade ja Smo­key. Näi­hin vuo­siin liit­tyy myös ”pak­ko­syö­töl­lä” kuun­nel­lut 1970-lu­vun bän­dit ku­ten Deep Purp­le, Uri­ah Heep, Sta­tus Quo, CCR ja Moo­dy Blues, joi­ta vie­rei­ses­sä huo­nees­sa ma­jail­leet iso­vel­je­ni soit­ti­vat ke­la­nau­hu­ril­ta päi­väs­tä toi­seen. Jos­tain syys­tä tuon ai­kai­nen mu­siik­ki on van­hem­mi­ten al­ka­nut kuu­los­taa eri­tyi­sen hy­väl­tä, ja olen it­se­kin hank­ki­nut ky­seis­ten bän­dien le­vy­jä.

Car­pen­ter­sin Yes­ter­day On­ce Moren soi­des­sa ne­nää­ni tu­lee he­vo­sen ja her­ne­kei­ton haju. On hiih­to­lo­ma 1970-lu­vun al­ku­puo­lel­la ja Kaut­tu­al­la on jär­jes­tet­ty las­ki­ai­sa­je­lu he­vos­kär­ryis­sä. Elä­mäs­sä­ni on me­nos­sa sen ajan tei­ni­ty­töil­le tyy­pil­li­nen he­vos­hul­luus­vai­he. Hul­luu­den mi­nuun tar­tut­ti serk­ku Riit­ta, jon­ka kans­sa olem­me juu­ri tul­leet las­ki­ai­sa­je­lul­ta ja syö­neet her­ne­keit­toa ja ”plät­te­jä”. Ra­di­os­sa soi tämä Car­pen­ter­sin hit­ti, kun yht’äk­kiä huo­maam­me ik­ku­nas­ta, et­tä las­ki­ai­sa­je­lu­jen mies he­vo­si­neen kop­sut­te­lee Maa­sil­lan­tie­tä pit­kin. Pu­em­me äk­kiä pääl­le ja läh­dem­me pyö­ril­lä pe­rään. Ky­sym­me kus­kil­ta, saam­me­ko tul­la har­jaa­maan hä­nen he­vos­taan ja pää­dym­me Py­sä­kin­kul­mil­le. Kus­ki oli Juk­ka Saar­ni, jon­ka he­vo­sia kä­vim­me sen jäl­keen har­jaa­mas­sa usein ka­ve­rei­de­ni kans­sa.

Eilisen hevoshulluus ja hiihtoloma.

He­vos­te­lu jäi lu­ki­on al­ka­es­sa. Ab­ba oli 1970-lu­vun lop­pu­puo­lel­la hit­tiyh­tye, jon­ka bii­se­jä en ole kyl­läs­ty­nyt kuun­te­le­maan vie­lä­kään. Dan­cing Qu­een, Kno­wing me, kno­wing you, An­ge­ley­es… Ab­ban bii­sien myö­tä liu’un lu­ki­oai­kaan ja huo­let­to­maan nuo­ruu­teen, jol­loin kaik­ki oli vie­lä edes­sä ja mah­dol­lis­ta, ja mie­les­sä saat­toi ol­la joku si­ni­sil­mäi­nen ihas­tus­kin. Myös lu­ki­oai­kai­set ja edel­leen sy­dä­nys­tä­vät tu­le­vat Ab­ban mu­ka­na aja­tuk­sii­ni.

Pro­col Ha­ru­min Whi­ter Shade of pale vie mi­nut elä­mä­ni en­sim­mäi­seen pe­lot­ta­vaan het­keen. On hel­mi­kuu 1986. Olen ol­lut opis­ke­lu­kau­pun­ki­ni Tu­run Ku­pit­taan hal­lis­sa har­joit­te­le­mas­sa, kun pit­kin viik­koa tun­tu­neet kum­mal­li­set oi­reet voi­mis­tu­vat. Tun­tuu kuin sy­dän ei löi­si nor­maa­lis­ti ja mi­nul­la on pa­lan tun­ne kur­kus­sa. On vai­kea hen­git­tää. Kos­ka on lau­an­tai, poi­ka­ys­tä­vä­ni vie mi­nut päi­vys­tä­väl­le lää­kä­ril­le Puls­siin. Ajam­me juu­ri Tu­run Tuo­mi­o­kir­kon edes­tä, kun Whi­ter Shade of Pale al­kaa soi­da ra­di­os­sa. Luu­le­ma­ni sy­dän­koh­taus osoit­tau­tui il­ma­rin­nak­si, joka sit­tem­min lei­kat­tiin Mei­lah­des­sa. Tämä oli myös en­sim­mäi­nen merk­ki sai­rau­des­ta, joka joh­ti keuh­ko­siir­toon vuon­na 2000. Bii­si tuo edel­leen ah­dis­ta­van olon ja pa­lan kurk­kuun.

Lähtölaskenta Rooman MM-finaaliin.

Opis­ke­lu­ai­koi­hin liit­ty­vät tii­viis­ti myös ur­hei­lu-ura­ni huip­pu­vai­heet. Roo­man MM-ki­sat pi­det­tiin syys­kuun alus­sa 1987. Fi­naa­li­päi­vä­nä bus­si­mat­kal­la ho­tel­lil­ta Sta­dio Olim­pi­col­le ra­di­os­sa al­koi soi­da en­teel­li­ses­ti Eu­ro­pen Fi­nal Count­down. Vie­lä tänä päi­vä­nä se tuo per­ho­sia vat­saan. Olen mie­les­sä­ni Roo­man sta­di­o­nin vie­rei­sel­lä Sta­dio dei Mar­min ver­ryt­te­ly­ken­täl­lä, au­rin­ko po­rot­taa ja on kuu­ma, edes­sä on elä­mä­ni tär­kein kil­pai­lu.

Tä­män vuo­si­tu­han­nen ja ”uu­den elä­män” bii­si on Val­vo­mon Mikä kesä. Meil­lä on uus­per­he, jo­hon mie­he­ni ja mi­nun li­säk­si kuu­luu kol­me las­ta. Las­ten ol­les­sa pie­niä kä­vim­me pal­jon mie­hen van­hem­pien ke­sä­mö­kil­lä Ruo­ve­del­lä. Yh­den ke­sän hit­ti oli Mikä kesä, ja sii­tä meil­le tu­lee ai­na mie­leen nämä mök­ki­reis­sut: kol­me ta­ka­pen­kil­lä ki­her­tä­vää ra­sa­vil­liä ja pa­kol­li­set py­säh­dyk­set Te­rä­lah­den Sa­leen jäts­kil­le. Lap­set ovat nyt ai­kui­sia, mut­ta Mikä ke­sän myö­tä pää­sem­me ai­na ”jää­te­lön ma­kuun” ja yh­tei­sel­le mat­kal­le mu­ka­viin mök­ki­muis­toi­hin.

Mitä kesä olisi ilman jäätelöä?