Urheiluväki tietää, mitä otsikon SE tarkoittaa. Neljänsadan metrin aitajuoksun Suomen ennätykseni 54.62 sekuntia on odottanut kaatajaansa jo kohta 35 vuotta.

Vii­vi Le­hi­koi­nen on ke­hit­ty­nyt hui­mas­ti kah­den vii­me vuo­den ai­ka­na ja juok­si ke­sä­kuun alus­sa lu­paa­vas­ti 54.96. Vii­me tiis­tain Paa­vo Nur­mi -ki­sois­sa Tu­rus­sa is­tuin Pet­ra Sten­ma­nin kans­sa kat­so­mos­sa val­mii­na to­dis­ta­maan uu­den SE:n syn­tyä. Pet­ra oli ajal­laan 55.01 (1999) edel­li­nen ”mant­te­lin­pe­ri­jä­ni” ja ve­tää maa­jouk­ku­een 400 met­rin ai­tu­reit­ten ryh­mää, ja minä toi­min hä­nen apu­kout­si­naan.

SE ei vie­lä­kään men­nyt. Mi­nul­ta on ky­syt­ty jo niin mo­nen vuo­den ajan, kos­ka SE vie­dään ja kuka SEn te­kee, et­tä oli­sin val­mis luo­pu­maan sii­tä mie­li­hy­vin.

Suu messingillä ensimmäisestä SE:stä ja 59 sekunnin alituksesta Varbergissa 1980. Yvonne Hannukselle 800 metrin SE.

Tuija Helanderin kotialbumi/SUL-sanomat

En­sim­mäi­nen SE:ni 58.45 syn­tyi Ruot­sin Var­ber­gis­sa nais­ten poh­jois­mai­ses­sa ot­te­lus­sa 1980. En­nä­tys tun­tui eri­tyi­sen hy­väl­tä, sil­lä ali­tin en­sim­mäis­tä ker­taa 59 se­kun­tia. En­nä­tys pa­ra­ni vie­lä syys­kuus­sa Suo­mi-Ruot­si -maa­ot­te­lus­sa Hel­sin­gin Olym­pi­as­ta­di­o­nil­la lu­ke­miin 57.84. Mi­kään ei tun­nu mauk­kaam­mal­ta kuin kor­ka­ta uu­si se­kun­ti­lu­ku!

Sit­ten läh­din Ame­rii­kan ih­me­maa­han yli­o­pis­toon ur­hei­lus­ti­pen­dil­lä. Tu­lin ta­kai­sin kuu­si ki­loa pai­na­vam­pa­na ja kol­me se­kun­tia hi­taam­pa­na jal­ka­vai­vai­se­na. Muu­ta­ma vuo­si meni vai­vo­ja pa­ran­nel­les­sa ja ras­va­ker­ros­ta ti­ris­tel­les­sä, kun­nes juok­su al­koi taas kul­kea. Taus­tal­la oli myös uu­si val­men­ta­ja, Ari Sa­lin, joka piti sil­loin hal­lus­saan mies­ten 400 met­rin ai­to­jen SE:tä vuo­del­ta 1972.

SE pa­ra­ni heti ke­sän 1984 en­sim­mäi­ses­sä ki­sas­sa Es­poon Ota­nie­mes­sä lu­ke­miin 57.80. Seu­raa­va pa­ran­nus tuli Ka­le­van ki­sois­sa Ka­jaa­nis­sa. Ai­ka 57.22 toi myös li­pun olym­pi­a­lai­siin Los An­ge­le­siin. Co­lis­seu­min upe­al­la sta­di­o­nil­la 95 000 kat­so­jan edes­sä in­nos­tuin jäl­leen uu­del­le se­kun­ti­lu­vul­le: 56.59 vä­lie­räs­sä ja 56.55 fi­naa­lis­sa. Se tai­si ol­la kuu­des SE:ni. (Huo­mat­ta­koon, et­tä 400 met­rin ai­ta­juok­su oli nais­ten olym­pi­a­la­ji­na nyt vas­ta en­sim­mäis­tä ker­taa. Tien­rai­vaa­ja­na mi­nun on ol­lut help­po pa­ran­nel­la en­nä­tyk­siä.)

Haaveilemaani olympiamitalia en saanut. Finaalipaikkaan ja paperidiplomiin on ollut tyytyminen.

Tuija Helander

Har­joi­tus­mo­ti­vaa­tio olym­pi­aon­nis­tu­mi­sen jäl­keen oli kor­ke­al­la ja seu­raa­va­na ke­sä­nä en­nä­tys­tah­ti jat­kui. Ke­sän alus­sa Rau­mal­la syn­tyi tu­los 56.30. Olym­pi­a­fi­naa­lin an­si­os­ta pää­sin mu­kaan kan­sain­vä­li­seen GP-kier­tu­ee­seen (nyk. Ti­mant­ti­lii­ga). Kier­sin Kes­ki-Eu­roo­pan ki­so­ja, asuin sa­mois­sa ho­tel­leis­sa kan­sain­vä­lis­ten huip­pu­jen kans­sa ja sain pal­jon ki­sa­ru­tii­nia ja it­se­luot­ta­mus­ta, ja vä­lil­lä tas­ku­ra­haa­kin.

Ju­han­nuk­se­na 1985 Pra­han GP:ssä alit­tui 56 se­kun­tia: SE kir­jat­tiin nyt 55.85. Kisa oli it­se asi­as­sa GP-kier­tu­ee­ni en­sim­mäi­nen, ja mat­kaan liit­tyi myös hiu­kan jän­ni­tys­tä. Olin yk­sin reis­sus­sa, ei­kä len­to­ken­täl­lä ol­lut ke­tään vas­tas­sa, vaik­ka niin oli sa­not­tu. Sii­hen ai­kaan Tsek­kos­lo­va­ki­as­sa ei juu­ri eng­lan­tia pu­hut­tu, ei edes len­to­ken­täl­lä. Mi­nul­la ei ol­lut mi­tään ha­jua sii­tä, mi­hin pi­täi­si läh­teä. Ta­kai­sin Suo­meen­kaan en oli­si pääs­syt, sil­lä mi­nul­la oli vain me­no­lip­pu. Itäb­lo­kin maat oli­vat tuol­loin kyl­män so­dan ai­kaan muu­ten­kin vä­hän pe­lot­ta­via, jo­ten mi­nul­la oli var­sin or­po olo, kun pyö­rin ken­täl­lä ja mie­tin mitä teh­dä. On­nek­si op­paa­ni Sta­nis­lav sit­ten lo­pul­ta saa­pui.

SE pa­ra­ni vie­lä elo­kuus­sa Eu­roop­pa Cu­pin fi­naa­lis­sa Bu­da­pes­tis­sä lu­ke­miin 55.21. Sil­mis­sä kii­lui jo 54-se­kun­ti­nen.

55 se­kun­nin ali­tus on yk­si mie­leen­pai­nu­vim­pia on­nis­tu­mi­sen tun­tei­ta ur­hei­lu-ural­la­ni. Ali­tin sen Lah­den Eliit­ti­ki­sois­sa 1987: 54.98. Vas­ta nyt mi­nus­ta tun­tui, et­tä voin kut­sua it­se­ä­ni huip­pu­ai­tu­rik­si. Roo­man MM-ki­sa­ru­pe­a­mas­sa ajas­ta tip­pui vie­lä muu­ta­ma kym­me­nys, en­sin 54.76 vä­lie­räs­sä ja sit­ten 54.62 fi­naa­lis­sa.

Rooman MM-kisoissa 1987 mitali jäi parin metrin päähän, SE lukema 54.62 riitti viidenteen sijaan.

Mark Shearman

Ta­ka­na on 42 vuot­ta ja 11 SE-pa­ran­nus­ta. Nyt on Vii­vin vuo­ro. On vain ajan ky­sy­mys, kos­ka SE:n pe­rään kir­ja­taan uu­si nimi ja minä pää­sen eläk­keel­le.

– Ai et­tä har­mit­taa­ko en­nä­tyk­sen me­ne­tys? Ei har­mi­ta. Eläy­dyn Vii­vin juok­sui­hin kuin oli­sin it­se ra­dal­la ja hur­raan mui­den mu­ka­na. Pie­ni hai­keus voi kui­ten­kin hii­piä pin­taan, kun SE sit­ten on vie­ty. Hai­keus sii­tä, et­tä ajan kul­ku on ar­mo­ton. Olen van­ha. Hie­no vai­he elä­mäs­sä on lo­pul­li­ses­ti ta­ka­na. Tämä on ol­lut karu to­tuus jo kau­an, mut­ta ni­men pyyh­ki­mi­nen lis­tal­ta jo­ten­kin konk­re­ti­soi sen.