Joulusiivouksen yhteydessä tuli taas toivoton olo, kun katselin kaapeista pursuavaa tavaramäärää. Päätin, että uuden vuoden tullessa saavat vanhat romut lähteä. Henkinen valmistautuminen projektiin on tosin vielä kesken.

Poh­din serk­ku­ni kans­sa, mil­lä kri­tee­ril­lä ta­va­raa ku­ten vaat­tei­ta pi­täi­si heit­tää pois. Muo­ti­kin muut­tuu no­pe­as­ti ja van­hat vaat­teet voi­vat ol­la yh­täk­kiä tren­dik­käi­tä. Vel­je­ni mu­kaan mit­ta on kol­me vuot­ta. Jos et ky­seis­tä ta­va­raa tai vaa­tet­ta ole kol­meen vuo­teen tar­vin­nut, jou­taa se pois.

Nai­set ei­vät eh­kä ai­van yh­tä su­rut­ta tyh­jen­te­le gar­de­roo­be­jaan.

– No kyl­lä ai­na­kin ne, jois­sa on vie­lä hin­ta­lap­pu mar­kois­sa, voi­si heit­tää me­ne­mään, serk­ku tuu­ma­si.

1990-luvulla heräteostoksena tehty keinoturkistakki: jos kumminkin?

Tuija Helander

Tar­kas­te­lin sit­ten omia ko­me­roi­ta­ni, ja to­te­sin, et­tä mi­nul­la­kin on siel­lä pal­jon mark­ka-ai­kai­sia vaat­tei­ta, ja vaik­kei niis­sä hin­ta­lap­pua enää ole­kaan, jou­tai­si niis­tä moni jo ke­räyk­seen. Olen kyl­lä teh­nyt sa­maa in­ven­taa­ri­o­ta en­nen­kin ja pää­ty­nyt ai­na pruu­vai­le­maan vaat­tei­ta to­de­ten: Tä­mä­hän on ihan kiva, jos kum­min­kin sitä tu­li­si vie­lä käy­tet­tyä.

Näi­tä jos-kum­min­kin-vaat­tei­ta al­kaa ol­la kaa­pis­sa mel­koi­nen mää­rä.

Kum­mi­se­dän jää­mis­tön set­vi­mi­nen sai mi­nut miet­ti­mään, mitä omil­le ta­va­roil­le ai­ka­naan ta­pah­tuu. Kei­tä kiin­nos­ta­vat van­hat va­lo­ku­va­ni, saa­ma­ni kir­jeet ja pos­ti­kor­tit, lei­ke­kir­jat, pal­kin­not, ko­rut, as­ti­at yn­nä muut? Olen jo miet­ti­nyt lis­taa, jo­hon mer­kit­sen kuka mit­kä­kin ta­va­rat saa. Suu­ri osa jou­taa tie­tys­ti ros­kiin, mut­ta toi­saal­ta on myös sel­lai­sia, joi­den soi­sin kul­ke­van su­vun nuo­rem­mil­le, ku­ten esi­mer­kik­si äi­dil­tä saa­ma­ni pu­na­sel­käi­nen kir­ja­sar­ja. Yl­peys ja en­nak­ko­luu­lo, Hu­mi­se­va har­ju, Ko­ti­o­pet­ta­jat­ta­ren ro­maa­ni, Kur­jat, Myl­ly joen ran­nal­la – muun mu­as­sa nämä klas­si­kot löy­ty­vät sar­jas­ta, en­kä sie­dä aja­tus­ta, et­tä ne hei­tet­täi­siin ros­ka­la­val­le.

Sieluun ottaa ajatus vanhojen kirjojen joutumisesta roskalavalle.

Tuija Helander

Kuu­lin Eli­sa­beth Reh­nin ker­ran haas­tat­te­lus­sa ker­to­van, et­tä hän on teh­nyt kuo­lin­sii­vouk­sen. Il­maus hät­käh­dyt­ti. Ter­min on lan­see­ran­nut ruot­sa­lai­nen Mar­ga­re­ta Mag­nus­son jo vuon­na 1934. Se pi­tää si­säl­lään aja­tuk­sen, et­tä kun ker­ran tääl­tä kuol­laan pois, ei ta­va­roi­ta enää tar­vi­ta, ja jäl­ki­pol­via sääs­tääk­seen joku ha­lu­aa hoi­taa ta­va­roi­den hä­vit­tä­mi­sen it­se.

Ruot­sa­lai­ses­ta vuon­na 1989 kuol­lees­ta Maja Eke­lö­fis­tä il­mes­tyi vii­me vuon­na Nina van der Brin­kin kir­joit­ta­ma muis­tel­ma­te­os Jag har tor­kat nog mån­ga golv (HS 10.12.2022). Sii­voo­ja­na työs­ken­nel­lyt Eke­löf tuli kuu­lui­sak­si voi­tet­tu­aan kir­joi­tus­kil­pai­lun vuon­na 1970 te­ok­sel­la Sii­voo­jan Ra­port­ti, jos­sa hän ku­vaa sii­voo­jan ar­kea ja aja­tuk­sia. Näin hän oli mie­tis­kel­lyt huh­ti­kuus­sa 1968:

Sii­nä­pä mi­nul­la pul­ma, kun pi­täi­si heit­tää jo­ta­kin pois, en löy­dä­kään mi­tään mitä ei vie­lä voi­si käyt­tää. Ku­vit­te­len, et­tä vaa­te on käyt­tö­kel­poi­nen, kun­han se on jo­ten­ku­ten puh­das ja eh­jä. Sik­si­pä minä so­vin niin huo­nos­ti tä­hän käy­tä-ja-pais­kaa-pois-ai­kaan. Minä oli­sin kai so­vel­tu­nut pa­rem­min jo­hon­kin ai­kai­sem­paan kau­teen. In­ho­an au­to­ja, muo­via ja kaik­kia tar­peet­to­mia veh­kei­tä, mil­lä tämä ai­ka­kau­si koh­ta tu­keh­dut­taa mei­dät.

Eke­lö­fin aja­tuk­set ovat osu­via, ja eri­to­ten tänä päi­vä­nä! On vai­kea miel­tää on­gel­maa 1960-lu­vul­le, jota it­se ku­vai­li­sin mie­luum­min ta­va­ran puut­teen ai­ka­kau­dek­si. Mi­tä­hän Eke­löf miet­ti­si ny­kyi­ses­tä krää­sä­mää­räs­tä?

Anttilasta 1990-luvulla ostetut kuusenkynttilät tarjouksessa 79 markkaa: toimii!

Tuija Helander

Jon­kin­lai­sen elä­män ”sii­vouk­sen” tar­ve näyt­tää ole­van yleis­maa­il­mal­lis­ta. Täl­lai­sia asi­oi­ta en vain it­se ole tul­lut miet­ti­neek­si en­sim­mäi­si­nä 60 vuo­te­na. Nyt koen hää­ly­vä­ni sel­lai­ses­sa ”jos-kum­min­kin” (säi­ly­tä) ja ”kun-ker­ran” (hä­vi­tä) vä­li­maas­tos­sa. Tu­le­va vuo­si näyt­tää, kum­mal­le kal­lis­tun.