Kerran jumpassa harjoittelimme tuskallisen vaikeaa koreografiaa, jota kukaan ei oikein tahtonut oppia ja josta juuri kukaan ei luultavasti pitänyt. Ohjaaja tiesikin tämän, ja kysyi harjoituksen lopuksi, varmaan piruuttaan: ”Miltäs nyt tuntuu?”

Odotuk­sen­mu­kaisia vastauksia olisivat olleet ”inhottavalta”, ”vaikealta” tai ”tyhmältä”. Ensimmäisenä ääneen ehtinyt totesi kuitenkin tyynesti: ”Tuntuu kylmältä. Tehdään jotain, mistä tulee lämmin.”

Jäin pitkäksi aikaan ihailemaan tätä tilannetajun osoitusta.

Odo­tuk­sen­mu­kai­set vas­tauk­set oli­si­vat ol­leet läh­tö­koh­tai­ses­ti ne­ga­tii­vi­sia ag­g­res­sii­vi­sia pur­kauk­sia ja suo­ria hyök­käyk­siä, joi­hin koh­de useim­mi­ten on osan­nut val­mis­tau­tua ja jot­ka on sik­si help­po si­vuut­taa. Sen si­jaan to­te­a­mus kyl­mäs­tä on täy­sin neut­raa­li, sub­jek­tii­vi­sen tun­te­muk­sen ku­vaus.

Kui­ten­kin, kun suh­teut­taa to­te­a­muk­sen kon­teks­tiin­sa, se pal­jas­tuu erit­täin on­nis­tu­neek­si pii­kik­si. Kom­ment­ti ei suun­tau­tu­nut vain it­se har­joi­tuk­seen, vaan koko jump­paan. Jum­pan tar­koi­tus­han on lii­kun­ta, jos­sa hen­gäs­tyy ja hi­koi­lee. Kun sitä ei ta­pah­du, jump­pa ei täy­tä tar­koi­tus­taan ja on epä­on­nis­tu­nut. Tämä kaik­ki si­säl­tyi pii­lo­mer­ki­tyk­se­nä tuo­hon nä­en­näi­sen vi­at­to­maan to­te­a­muk­seen: ”Tun­tuu kyl­mäl­tä”.

Pa­ras­ta ja uh­rin kan­nal­ta pa­hin­ta il­keyt­tä on useim­mi­ten juu­ri sel­lai­nen, jota ei osaa en­na­koi­da ja jota ei pys­ty suo­raan to­dis­ta­maan il­kei­lyk­si. Jos jum­pas­sa oli­sin to­den­nut, et­tä har­joi­tus oli tyh­mä, oli­sin to­den­nä­köi­ses­ti kär­si­nyt lau­sah­duk­ses­ta it­se koh­det­ta enem­män – saa­nut lap­sel­li­sen va­lit­ta­jan mai­neen, ei­kä köm­pe­lö ja tök­säh­tä­vä, odo­tuk­sen­mu­kai­nen, il­keys ei oli­si upon­nut edes maa­liin­sa.

Muut oli­si­vat voi­neet to­dis­taa, et­tä tuo sa­noi har­joi­tus­ta tyh­mäk­si. Kun taas to­te­aa, et­tä tun­tuu kyl­mäl­tä, ei ku­kaan voi suo­raan syyt­tää il­kei­lys­tä. Sii­tä tu­lee il­keä vas­ta kon­teks­tis­saan, ja kon­teks­tiin on mah­dol­lis­ta ve­do­ta il­key­den osoit­ta­mi­ses­sa, mut­ta il­kei­li­jä voi ai­na puo­lus­tau­tua väit­tä­mäl­lä, et­tei ot­ta­nut kon­teks­tia huo­mi­oon, ei­kä väi­tet­tä voi au­kot­to­mas­ti ku­mo­ta.

Toi­sil­le il­kei­ly on tie­tys­ti ru­maa ja huo­noa käy­tös­tä, en­kä suo­sit­te­le sitä. Niin se tai­taa kui­ten­kin ol­la, et­tä jo­kai­nen tai­toa jos­sain vai­hees­sa elä­mään­sä tar­vit­see.