Tänä vuonna jouluaatto on ihan tylsä, sillä sain varmasti parhaan joululahjani jo heti joulukuun alussa. Se on pieni ja sininen – muutamassa viikossa jo aika paljon kasvanutkin. Sen nimi on Sinttu. Oikeastaan sen piti olla Sinikka, mutta Sinttu kuulosti lopulta kuitenkin paremmalta. Se on norjalainen metsäkissa, väriltään siniharmaa-valkoinen.

Kah­den ja puo­len vuo­den ra­ken­ta­mi­sen jäl­kei­nen ra­ha­pu­la muut­tui no­pe­as­ti suh­teel­li­sek­si, kun syk­syl­lä näin en­sim­mäi­sen ku­van kol­me­viik­koi­ses­ta Sin­tus­ta. Ve­ron­pa­lau­tuk­set piti käyt­tää jo­hon­kin ihan muu­hun, mut­ta ne muut­tui­vat­kin kis­san omis­tus­kir­jak­si.

Nyt oli oi­kea ai­ka ot­taa uu­si kis­sa. Van­hat kis­sa­rou­vam­me Kita ja Us­va juh­li­vat ke­vääl­lä pyö­rei­tä, kymp­pi­synt­tä­rei­tä kum­pi­kin. Van­huu­den­vai­vat ei­vät vie­lä kiu­saa, elä­mä mais­tuu, uu­teen ko­tiin­kin ne oli­vat jo eh­ti­neet tot­tua ja isom­paan asun­toon­han mah­tuu. Het­ki oli siis so­pi­va jär­kyt­tää van­ho­jen rou­vien ar­ki­to­del­li­suut­ta tuo­mal­la pik­ku­nei­ti ta­loon.

En­sim­mäi­se­nä il­ta­na van­hat rou­vat sai­vat kalk­ku­na­herk­kua ai­da­tul­le ta­ka­pi­hal­leen sil­lä ai­kaa, kun pik­ku­nei­ti tu­tus­tui ta­loon. Jän­ni­tim­me, täy­tyy­kö kis­sat eris­tää eri puo­lil­le ta­loa, vai su­juu­ko tu­tus­tu­mi­nen. Us­van ja Sin­tun en­si­koh­taa­mi­nen meni hy­vin – ne sä­hi­si­vät toi­sil­leen ker­ran, ja sen jäl­keen Sint­tu tie­si, et­tä Us­van kans­sa me­nee hy­vin, kun pi­tää etäi­syyt­tä ja us­koo, mitä se sa­noo. Kita taas heit­täy­tyi pa­rik­si vuo­ro­kau­dek­si kiu­kut­te­le­vak­si, mu­ri­se­vak­si ja sä­hi­se­väk­si mus­ta­suk­kai­suu­den pe­ri­ku­vak­si.

Pie­ni si­ni­nen jou­lu­lah­ja­ni ei sii­tä hät­käh­tä­nyt. Se jak­soi tul­la soh­van al­le aje­tuk­si jon­kin ai­kaa, mut­ta ym­mär­si pian, et­tä Ki­tan uh­kauk­set ovat kat­teet­to­mia. Nyt nuo nor­ja­lai­set – Kita on myös met­sä­kis­sa – kul­ke­vat pe­räk­käin, mah­tu­vat sa­maan sy­liin ja nuk­ku­vat­kin lä­hek­käin.

Su­ku­tau­luis­ta kävi il­mi, et­tä ne ovat su­ku­a­kin, ja Sin­tun ihai­lu isoi­soi­so­tä­ti Ki­taa koh­taan on sel­ke­äs­ti suu­ri. Mikä pa­ras­ta, pien­tä ei tar­vit­se niin ko­vas­ti it­se kou­lut­taa ta­lom­me kis­so­jen käyt­täy­ty­mis­sään­tö­jen suh­teen, sil­lä se kat­soo van­hois­ta rou­vis­ta mal­lia.

On­nis­tu­nut jou­lu­lah­ja­os­tos, vaik­ka sen it­se it­sel­le­ni os­tin. Vaan niin­hän sen oli syy­tä men­nä: kis­sa on per­heen­jä­sen, ja se pi­tää­kin hank­kia har­ki­ten ei­kä saa­da yl­lä­tyk­se­nä pa­ke­tis­ta.