Ellei joku vielä tiedä, nyt kerron: minä rakennan. Kaivinkoneen kauha iskettiin tontillamme maahan keväällä 2014, mutta talo on yhä kesken – ja aikataulussa. Rakentaminen on itse sitä yrittävälle maallikolle pitkä ja arvaamaton projekti, joka vie ajan, rahat ja hermot.

Kun työ al­koi, ih­mi­set ryh­tyi­vät heti ky­se­le­mään, mil­loin pää­sem­me muut­ta­maan. Kun sa­mat ih­mi­set ky­syi­vät sa­maa yhä uu­del­leen, ih­met­te­lin, mitä pa­haa olen heil­le teh­nyt, kun noin il­kei­tä ovat – juu­ri­han ker­roin, et­tei vie­lä ai­koi­hin ja sil­ti ky­sy­vät taas! Sit­ten ta­ju­sin. Ei­vät ih­mi­set ole il­kei­tä. Muut­to­ai­ka­tau­lua ky­sy­tään mi­nul­ta ys­tä­väl­li­ses­ti kuin kuu­lu­mi­sia, ja olen op­pi­nut vas­taa­maan sa­maan sä­vyyn, ”eh­kä jou­luk­si, eh­kä myö­hem­min”.

Ei ole ih­me, et­tei­vät ky­sy­jät hah­mo­ta, mil­lai­sel­la ai­ka­tau­lul­la val­mis­tuu talo, jota kak­si ih­mis­tä ra­ken­taa nor­maa­lin päi­vä­työn pääl­le mah­dol­li­sim­man vä­hin mak­se­tuin apu­voi­min. En­hän hah­mo­ta sitä it­se­kään, vaik­ka työ­tä koko ajan teen.

Tut­tu kir­ves­mies pis­täy­tyi työ­maal­lam­me, ja to­te­si, et­tei ole mi­tään on­gel­maa saa­da ta­loa val­miik­si jou­luk­si. Mei­dän ra­ken­ta­jien on sii­hen vai­kea us­koa. Toi­saal­ta, luu­lim­me­han, et­tä sei­nien ja kat­to­jen si­säl­le pii­lo­te­taan kaik­ki tar­vit­ta­va äk­kiä – et­tä se on vain sel­lai­nen sel­keä vai­he. Sii­nä meni yli puo­li vuot­ta ja us­ko­mat­to­man pal­jon ta­va­raa. Vä­li­sei­nä­run­koi­hin taas va­ra­sim­me pal­jon ai­kaa, mut­ta ne­hän nou­si­vat pa­ris­sa päi­väs­sä.

Joku to­te­si, et­tä si­sus­tus­vai­hees­sa­han se työ vas­ta al­kaa. Kans­sa­ra­ken­ta­ja­ni pe­läs­tyi: sil­loin­ko vas­ta? Loh­du­tin hän­tä, et­tä eh­kei kui­ten­kaan – moni nai­nen ei vain ra­ken­ta­mi­ses­sa muu­ta ajat­te­le­kaan kuin si­sus­ta­mis­ta.

Kun ta­lom­me jos­kus on val­mis, toi­von, et­ten ole me­net­tä­nyt kaik­kia ys­tä­vi­ä­ni ja su­ku­lai­si­a­ni, joil­le mi­nul­la on jat­ku­vas­sa ra­ken­nus­kii­rees­sä ol­lut lii­an vä­hän ai­kaa. Toi­von myös, et­tä pää­hä­ni mah­tuu taas uu­sia hyö­dyl­li­siä ja kiin­nos­ta­via asi­oi­ta – nyt se on täyn­nä tie­to­ja, joi­ta en toi­vot­ta­vas­ti kos­kaan enää tar­vit­se: kuin­ka koo­taan ja eris­te­tään yli 100 met­riä il­mas­toin­ti­ver­kos­toa, mis­sä lu­ke­mat­to­mis­sa vai­heis­sa pi­tää huo­mi­oi­da, et­tä hir­si­ta­lo tu­lee sent­ti­kau­pal­la alas­päin, min­kä ni­mi­siä ovat po­ra­ko­nee­ni 40 eri­lais­ta pää­tä ja mi­hin nii­tä käy­te­tään...