Nyt, kun alkaa olla ilmiselvää, että olen raskaana – olenhan jo jäänyt äitiyslomalle, kun tämä teksti julkaistaan – on aika esittää kiitos. Kiitos jokaiselle, joka ei kysynyt, kiitos kaikille rauhaa ja tilaa antaneille.

Tun­nen liu­dan nuo­ria nai­sia, jot­ka ovat kär­si­neet sii­tä, et­tä heil­le on esi­tet­ty ai­heet­ta ky­sy­mys: ”Olet­ko ras­kaa­na?” Olen näh­nyt, kuin­ka se suis­taa ihan­ne­mi­tois­sa ole­van po­te­maan tur­hia ul­ko­nä­kö­pai­nei­ta, saa­ti lie­väs­ti yli­pai­noi­sen. Lap­set­to­muu­des­ta kär­si­vää tai muu­ten asi­an kans­sa ki­pui­le­vaa vi­a­ton ky­sy­mys voi sa­tut­taa sy­väs­ti.

Ei­kä ky­sy­mys vält­tä­mät­tä tun­nu hy­väl­tä ai­heel­li­ses­sa ti­las­sa­kaan. Ku­ten pre­si­dent­ti­pa­rim­me omas­ta per­heen­li­säyk­ses­tä tie­dot­ta­es­saan asi­an esit­ti, sii­hen voi liit­tyä herk­kyyk­siä. Ne ei­vät usein pääl­le näy, oli­vat sit­ten mil­lai­sia hy­vän­sä.

Mi­nul­le ras­kaus ei tuo­nut mu­ka­naan aa­mu­pa­hoin­voin­te­ja ei­kä lii­ka­ki­lo­ja. Olen tus­kin kos­kaan ol­lut fyy­si­ses­ti näin hy­väs­sä kun­nos­sa. Sen si­jaan se toi mi­nul­le, joka ai­na olen naut­ti­nut ih­mis­ten kans­sa kes­kus­te­lus­ta, kä­sit­tä­mä­tön­tä suo­ras­taan so­si­aa­lis­ten ti­lan­tei­den pel­koa. Aja­tus, et­tä jou­dun pu­hu­maan ai­hees­ta ke­nen­kään kans­sa, he­rät­ti pit­kään se­lit­tä­mä­tön­tä kau­hua, jol­lais­ta en kos­kaan ol­lut ko­ke­nut.

Var­min­ta on ol­la ky­sy­mät­tä edes las­ten­han­kin­nas­ta. Kai­kil­le se ei ole it­ses­tään­sel­vyys. Toi­set ei­vät pys­ty, toi­set ei­vät tah­do, toi­set ki­pui­le­vat, tah­to­vat­ko vai ei­vät. Usein asia on ki­peä ja yk­si­tyi­nen. Jos ai­he on pak­ko ot­taa pu­heek­si, voi ky­syä: ”Olet­te­ko aja­tel­leet las­ten­han­kin­taa?” Sii­hen ei ole si­sään­ra­ken­net­tu­na olet­ta­mus­ta, et­tä lap­sia pi­täi­si saa­da, ku­ten ky­sy­myk­seen: ”Mil­loin teil­le tu­lee per­heen­li­säys­tä?”

Las­ten­han­kin­ta ja var­sin­kin ul­ko­nä­kö on en­nen kaik­kea yk­si­tyi­sa­sia. Ei­hän ku­kaan hy­vä­käy­tök­si­nen ih­mi­nen ryn­tää van­hem­man rou­vas­tut­ta­van koh­da­tes­saan si­lit­te­le­mään tä­män sil­mä­nym­pä­ryk­siä ja to­te­a­maan: ”Olet­pas ry­pis­ty­nyt sit­ten vii­me nä­ke­män!” Vaik­ka ikään­ty­mi­nen on yh­tä luon­nol­li­nen ja vie­lä vää­jää­mät­tö­mäm­pi asia kuin li­sään­ty­mi­nen. Mik­si siis ras­kaus­ma­hat ovat jul­kis­ta riis­taa?

To­det­ta­koon, et­tä on var­mas­ti myös nii­tä äi­te­jä, jot­ka ma­han­si­lit­te­ly­huo­mi­os­ta pi­tä­vät. Sa­noi­sin kui­ten­kin, et­tä on pie­nem­pi paha an­taa hei­dän it­se tuo­da kan­tan­sa esil­le en­nen kimp­puun syök­sy­mis­tä kuin ai­heut­taa jol­le­kin toi­sel­le tur­haan pa­haa miel­tä ja ah­dis­tus­ta hä­ti­köi­mäl­lä.