Tulen iloiseksi aina, kun joku kunnan­val­tuu­te­tuista avaa kokouksessa suunsa. Oikein todella iloiseksi tulen, kun suusta tulee aito puheenvuoro, jota ei lueta suoraan paperista, ja joku toinen vieläpä vastaa siihen toisella aidolla puheenvuorolla.

Kuntien hallinto perustuu edustukselliseen demokratiaan, mikä tarkoittaa sitä, että kuntalaiset äänestävät kunnal­lis­vaa­leissa itselleen edustajaa. Jokainen valtuutettu edustaa kaikkia niitä tuntemattomia kuntalaisia, jotka häntä ovat äänestäneet. Tätä ei valtuutettujen sopisi unohtaa.

Kun val­tuus­ton ko­kous ete­nee si­ten, et­tä kes­kus­te­lun avaa­van ja sul­ke­van nui­jan­ko­pau­tuk­sen vä­lil­lä on suu­rim­mak­si osak­si al­le se­kun­ti, ja jos ai­ka on pi­dem­pi, joku käyt­tää koko puo­lu­et­taan edus­ta­van pa­pe­rin­ma­kui­sen ja mi­tään­sa­no­mat­to­man pu­heen­vuo­ron, ovat val­tuu­te­tut unoh­ta­neet ase­man­sa.

Har­vem­min val­tuus­ton ko­kouk­sia seu­raa kuin muu­ta­ma has­su toi­mit­ta­ja, mut­ta toi­mit­ta­jan­pa työ­tä on ra­por­toi­da ko­kouk­ses­ta muil­le. Han­nu Mat­ti­lan tois­sa­vuon­na (ASK 1.11.2012) esit­tä­mä aja­tus ko­kous­ten vi­de­oi­mi­ses­ta net­tiin suo­ri­na lä­he­tyk­si­nä ei ol­lut ol­len­kaan huo­no. Ne­hän ovat kui­ten­kin jul­ki­sia ja tar­koi­tet­tu­ja ää­nes­tä­jien kor­vil­le.

Jos kaik­ki pää­tök­set teh­dään val­tuus­to­se­mi­naa­reis­sa ja ryh­mä­ko­kouk­sis­sa etu­kä­teen sul­je­tuin ovin, ei­kä niis­tä enää käy­dä edes ni­mel­lis­tä saa­ti ai­toa kes­kus­te­lua val­tuus­ton ko­kouk­ses­sa, syyl­lis­ty­tään pää­tök­sen­te­os­sa näh­däk­se­ni de­mok­ra­ti­an hal­vee­raa­mi­seen. Jul­ki­nen ko­kous on val­tuu­te­tun paik­ka näyt­tää kun­ta­lai­sil­le, mitä miel­tä hän on ja mi­ten hän mi­tä­kin asi­oi­ta ajaa.

Olen kuul­lut pe­rus­te­lu­na no­peil­le ja hil­jai­sil­le ko­kouk­sil­le, et­tä tur­ha asi­ois­ta on pu­hua tyh­jää, jos­sei sil­lä enää voi vai­kut­taa. Ko­kous­palk­ki­o­kin tai­taa ol­la ker­ta- ei­kä tun­ti­koh­tai­nen kor­vaus. Mi­nul­le ei­vät täl­lai­set pe­rus­te­lut kel­paa, sil­lä vaik­kei pu­hu­mi­sel­la pää­tös muut­tui­si­kaan, on val­tuu­tet­tu ää­nes­tä­jil­leen vel­kaa sen, et­tä hän mie­li­pi­teen­sä myös kun­ta­lais­ten kuul­len ää­neen sa­no­mal­la yli­pää­tään il­mai­see yrit­tä­neen­sä vai­kut­taa.

Ai­na­kaan minä en ta­kuul­la ää­nes­tä enää uu­del­leen val­tuu­tet­tua, joka ei kau­ten­sa ai­ka­na sano ko­kouk­ses­sa yh­tä ai­nut­ta oi­ke­aa – pa­pe­ri­nul­kois­ta – sa­naa.