Kalevala-muunnelmien tutkijana tunnen sen osan kulttuu­ri­his­toriaa, joka kietoutuu kansal­li­see­pok­semme ja sen versioinnin ympärille. Koska Kalevala on kulttuurimme kenties merkittävin yksittäinen teos, sen versiointien seuraaminen läpi vuosien kertoo myös suomalaisten suhtautumisesta omaan kulttuuriinsa.

Ka­le­va­la syn­tyi 1800-lu­vul­la kan­sal­lis­ro­mant­ti­sen aat­teen tar­pees­ta saa­da Suo­men kan­sal­le us­kot­ta­va myyt­ti­nen his­to­ria. Il­mes­ty­mi­sai­koi­naan sitä lu­et­tiin jopa to­del­li­se­na myyt­ti­ker­to­muk­se­na, joka kan­san­pe­rin­tees­tä poi­mit­tiin esiin. Ny­ky­ään tie­däm­me, et­tä se on Lön­n­ro­tin tai­de­te­os, vaik­ka hän käyt­ti­kin ai­to­ja kan­san­ru­nou­den sä­kei­tä.

Te­ok­ses­ta tuli heti kan­sal­li­sen yl­pey­den ai­he ja suo­ra­nai­nen suo­ma­lai­suu­den kul­ma­ki­vi. En­sim­mäi­set muun­nel­mat oli­vat pää­o­sin yle­viä ja al­ku­te­os­ta kun­ni­oit­ta­via. Suu­ret ikä­luo­kat ja hei­dän lap­sen­sa muis­ta­vat, kuin­ka Ka­le­va­laa on lau­sut­tu juh­lis­sa ja ope­tel­tu ul­koa kou­lus­sa. Teos oli ar­vo­kas mut­ta jäy­hä ja etäi­nen, ei­kä sitä juu­ri ver­si­oi­tu.

1980-lu­vul­la Paa­vo Haa­vik­ko ra­vis­te­li ee­pos­ku­vaa Rau­ta-ai­ka-ro­maa­nil­laan ja eri­tyi­ses­ti sa­man­ni­mi­sel­lä ko­hun saat­te­le­mal­la tv-sar­jal­la. Kes­kus­tel­tiin, on­ko so­ve­li­as­ta, et­tä Uu­no Tur­ha­pu­roa ja kan­sal­li­see­pok­sen san­ka­ri­sep­pää esit­tää sama näyt­te­li­jä. Sen jäl­keen Ka­le­va­la-muun­nel­mien kent­tä oli val­mis va­pau­tu­maan hil­jal­leen laa­jem­min.

Jois­sa­kin tä­män vuo­si­tu­han­nen Ka­le­va­la-muun­nel­mis­ta ee­pos­ta pa­ro­di­oi­daan ran­kas­ti ja yh­dis­te­tään hy­vin­kin luo­taan­työn­tä­viin ku­vas­toi­hin, ku­ten huu­mei­siin ja vä­ki­val­taan. Usein Ka­le­va­las­ta on luo­tu jän­nit­tä­vä fan­ta­si­a­maa­il­ma, jos­sa seik­kail­laan to­sis­saan, jos­kus vei­ja­ri­mai­sem­min, toi­si­naan taas Ka­le­va­lan ta­pah­tu­mil­le et­si­tään mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sia vaih­to­eh­to­ja vii­kin­ki­a­jan his­to­ri­as­ta.

Vaik­ka ny­ky­muun­nel­mat ver­si­oi­vat Ka­le­va­laa vä­hin­tään pil­ke sil­mä­kul­mas­sa ei­vät­kä vä­li­tä al­ku­te­ok­sen glo­ri­fi­oin­nis­ta, ne­kin sa­mal­la kul­jet­ta­vat kan­sal­li­see­pos­ta ja tie­tout­ta sii­tä eteen­päin ajas­sa. Siis tu­ke­vat, ei­vät vas­tus­ta, tä­män kult­tuu­ri­sen mo­nu­men­tin jat­ku­moa.

Nyt ai­ka, jos­sa sota on pääs­syt ihon al­le, näyt­tää he­rät­tä­neen kan­sal­li­sen yh­te­näi­syy­den. On ajan­koh­tais­ta ja so­pi­vaa pu­hua sii­tä, kuin­ka hy­vin mei­dän suo­ma­lais­ten asi­at ovat ja kuin­ka elä­mäs­säm­me ja kult­tuu­ris­sam­me on pal­jon sel­lais­ta, mitä ha­lu­am­me puo­lus­taa. Maan­puo­lus­tus ja kan­sal­li­nen kult­tuu­ri ovat eri asia, mut­ta ris­tiin­vai­kut­ta­vat. Odo­tan mie­len­kiin­nol­la, nä­kyy­kö tämä seu­raa­van pol­ven Ka­le­va­la-muun­nel­mis­sa kan­sal­lis­ro­mant­ti­sen ajan mer­ki­tys­ten uu­te­na pin­tau­tu­mi­se­na – Ka­le­va­laa kos­ke­vas­ta kult­tuu­ri­ses­ta muis­tis­ta kun ne ei­vät kos­kaan ole ka­don­neet.