Piilotan luultavasti kahvikuppini, kun taas lähden lomalle. Ei sillä, että kukaan olisi tietääkseni koskaan sitä lainannut. Havaintojeni mukaan suurin osa ihmisistä ei joisi kahvikupista, jossa on toisen hänen tuntemansa henkilön nimi, mutta koskaan ei voi olla varma. Se on minun kahvikuppini, ja siitä juon minä.

Tarkalleen ottaen kuppi kuuluu työnantajalleni, vaikka siinä on nimeni. Käytännössä siis minulla ei olisi yksinoikeutta kuppiini. Pysähdyinkin taas miettimään, miksi koen niin vahvasti, että kuppi on minun.

Myön­nän, et­tä mi­nul­la on yk­si har­mil­loi­nen luon­teen­piir­re. Olen vä­hän ”minä it­te”-tyyp­pi ja vä­hän enem­män­kin ”mi­nun oma”-tyyp­pi. En sil­ti pa­hoi­ta miel­tä­ni, jos joku lai­naa ky­sy­mät­tä ky­nä­ni, en­vält­tä­mät­tä, vaik­ka hän unoh­tai­si pa­laut­taa­kin sen. Kah­vi­kup­pi­ni lu­vat­ta lai­naa­mi­nen kui­ten­kin he­rät­täi­si jo epä­miel­lyt­tä­vän tun­teen.

Ker­ran eräs tut­tu ih­mi­nen oli tut­ki­nut sa­laa uu­ni­ni, ja kos­ka ikä­vil­lä ju­tuil­la on ta­pa­na le­vi­tä, kuu­lin jäl­keen­päin, et­tä hän oli to­den­nut sen lii­an har­voin pes­tyk­si. Seu­raa­van ker­ran, kun tie­sin tä­män hen­ki­lön pää­se­vän yk­sin huus­hol­lii­ni, jä­tin uu­nii­ni vies­tin: ”Mi­nul­le ai­na­kin on lap­se­na ope­tet­tu, et­tä tois­ten ko­to­na ei saa omin päin men­nä kaap­pei­hin. Uu­neis­ta ei kyl­lä pu­hut­tu mi­tään, mut­ta us­koi­sin, et­tä se kuu­luu sa­maan ka­te­go­ri­aan.” Ta­ri­na ei ker­ro, me­ni­kö vies­ti pe­ril­le. Ai­na­kin se oli yhä uu­nis­sa, kun pa­la­sin.

Ko­tiu­u­ni on us­ko­ak­se­ni ai­ka mo­nen mie­les­tä sel­väs­ti yk­si­tyi­sa­lu­et­ta, jo­hon ka­jo­a­mi­seen tar­vi­taan so­ve­li­ai­suu­den ni­mis­sä lupa. Kah­vi­ku­pis­ta voi­daan jo kes­kus­tel­la. Juo­han työ­pai­koil­la kes­ke­nään sa­man­lai­sis­ta ku­peis­ta eri päi­vi­nä eri ih­mi­nen, jo­ten mik­si oli­si niin kau­he­aa, jos ni­mik­ko­ku­pis­ta­kin? Tis­kaus­me­ne­tel­mä kum­mal­la­kin ku­pil­la on sama.

Voi ol­la, et­tei mi­nul­la lap­se­na ole ol­lut riit­tä­väs­ti si­sa­ruk­sia ja ys­tä­viä, jot­ta oli­sin op­pi­nut ja­ka­maan kah­vi­kup­pi­ni ja uu­ni­ni. Spe­ku­laa­ti­on si­jaan hy­väk­syn mie­luum­min, et­tä täl­lai­nen vain olen.

Eri­lai­set ih­mi­set ko­ke­vat re­vii­rin­sä eri ta­val­la, ja sik­si yk­si­tyi­sen ja yh­tei­sen raja on jos­kus häi­ly­vä. Lait ja sään­nöt ei­vät kata kaik­kia yk­si­tyis­koh­tia, jo­ten pie­ni eet­ti­nen kes­kus­te­lu on ai­na eri­lai­suu­den edes­sä pai­kal­laan.